keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Toisenlainen toukokuu

en kuitenkaan aio kirjoittaa sää-lämpötilakatsausta - on vain todettava, että erilaista on ollut. Luonto sopeutuu parhaan kykynsä mukaan ja me siinä mukana.

Toukokuun todellisuutta
Virallinen osuus:
Verkkoelämään sotkeuduin toukokuussa sen verran, että seitsemän vuoden luostolahorsefarm.net - domainin omistajuuden jälkeen, se yhtäkkiä "vanheni" entisen sähköpostiosoitteen myötä ja nämä sivut hävisivät. Nyt se olisi pitänyt ostaa takaisin Amerikasta, joten päädyin palaamaan seitsemän vuotta sitten omistettuun com-päätteeseen. Rekisteröin myös fi-päätteen. Eli nämä sivut löytyvät nyt osoitteesta www.luostolahorsefarm.com 

Tunnustellen ja tutkien
saimme jälleen viettää viikonlopun ruotsalaisen Maria Buchtin kanssa. Maria on Alexandertekniikan (tekniikka on tässä yhteydessä niin huono sana) opettaja ja hän tuntee myös paljon hevosen biomekaniikkaa. Näin hän kykenee auttamaan meitä ratsastajia havainnoimaan niitä pieniä omia kehon muutoksiamme, joilla on suuri vaikutus hevosen liikkumiseen.

Tom kulkee Marian mukana koulutusmatkoilla hiljaisena todistajana. 
Kuvassa tällä kertaa olohuoneessamme roikkuva luuranko-persoona Tom on ollut minulle tärkeä tyyppi oppimisprosesseissa. Visuaalisesti havannoitava ja käsinkosketeltava opetusmateriaali on auttanut ymmärtämään missä asennossa lantio ihmisellä on, puhumattakaan niistä istuinluista. Samoin on ollut hauska ajatella, mistä ne kädet oikeasti lähtevät tai miten kylkiluut meissä sijaitsevat, miten hengityksemme siellä sisällä kulkee. Viimeksi huomasin, että ei se kantaluu olekaan tuossa pohjeluun alla suorana tappina sojottamassa ... 

Hitaasti asiat ja havainnointi painuvat jonnekin alitajuntaan, ja sieltä sitten hyvissä tilanteissa kehoon, joskus huomaamatta. Toiveena on, että se olotila vakiintuisi ja tapahtuisi poisoppimista niistä omista maneereista ja vinksahtaneista asennoista. Viikonlopun kurssien parasta antia ovat ne muutamat hetket kun kaikki tuntuu sujuvan kahden eri olennon välillä, edes muutaman poljennon ajan. 

Herkkiä hetkiä Elsan kanssa
Ellu antaa Martin kantaa 
Tosikot leikkikentällä
eli Elsan kanssa joutuu katsomaan peiliin, halusi tai ei. Ihan sama kumpi sieltä katsoo ja minähän voin muuttaa vain itseäni. Voin oikaista näitä naamanrutistuksia ja hengittää hieman kevyemmin, on sitten Elsallakin kevyempi olla tässä akkamoodissa. Yritystä on, vaikka ei tämä helppoa ole 😄. 

Back to the basics - eli parkkipaikka on kiva paikka Elsalle myös ratsastuksen jälkeen
Toukokuussa oli yksi tai kaksi oikeasti lämmintä päivää.
Lyötiin ihan hanskat tiskiin. 
Post mortem
ja muutama sana Lisasta, joka olisi toissapäivänä täyttänyt yhdeksän vuotta. Se oli siis tästä meidän "toukokuisesta kotikolmikosta" nuorin. Kyllä minulla sitä ikävä on.

Ihmiselle lienee tyypillistä vastausten, syiden hakeminen ja selitysten etsiminen, varsinkin sairauksia tutkiessa. Sydäntalvella kaksi vuotta sitten alkanut kaviokuume oli vaikea tapaus emmekä saaneet siitä yliotetta. Tapaukset ovat yksilöllisiä eikä kaikille käy näin ikävästi kuin meille. Eli aina kannattaa hoitaa ja yrittää, sekä etsiä tietoa ja asiantuntemusta käyttöön. Lisan kaviot ovat nyt jälkeenpäin olleet Jaakon toimesta tutkimuksissa. Ehkä niistä saatu tieto auttaa vastaavissa tapauksissa tulevaisuudessa. Meidän ei myöskään ole enää tarvinnut miettiä oliko maaliskuinen päätös oikea. 

Sairaus tuotti paljon murhetta eikä murhe ei vähene murehtimalla. Kuoleman jälkeinen suru on tullut syvältä, mutta siihen on auttanut sureminen.

Surun pitää antaa mennä pois
Havaintoja eri suuntiin
tuli tehtyä alkuviikolla, kun meillä vieraili 6-7-vuotiaita, ensi syksynä koulunsa aloittavia tyttöjä ja poikia. Kaikki kävivät ratsastamassa mainioilla ja rauhallisilla poneilla, Venlalla ja Vertillä. Lähes kaikille ne olivat ensimmäinen konkreettinen kosketus hevosmaailmaan ja ilmeistä päätellen varsin onnistunut kokemus. Tunnelma vierailupäivinä oli elämäniloa täynnä. 

Tuo on Martti!
Arvuuttelimme kuka kukin on hevostarhassa.
Lainahöyhenissä eli Venla ja Vertti vierailulla 
Tuunasimme kuntoon myös kentän laidalla oleskelevan Putte-puuhevosen, joka on pitänyt muutaman vuoden taukoa. Sen entinen satula oli kulunut puhki ja tukkakin oli hävinnyt. Me emme tunnetusti heitä paljon mitään menemään, kun ei sitä koskaan tiedä mitä tarvitsee. Tallin ylisiltä sitten kaivettiin esiin vanha enkkusatula. 
Tämän vuoden elokuussa tulee kuluneeksi 31 vuotta siitä kun tuolla satulalla ratsastin Kuopion raveissa montélähdössä kolmannen palkinnon.  Olin ostanut venäläisen lämminverioriini sen ollessa 3-vuotias. Tuo hevonen oli muuten se, jonka vuoksi olimme tavanneet Alpon kanssa tallitalkoissa joitakin vuosia aikaisemmin. Vaan se on jo ihan toinen juttu.


Vanhaa satulaa tuijottaessani muistin, että ratsastin lähdön Alpon ajohaalari ylläni.
Samalla tajusin, että Alpolle mahtuisi edelleen päälle se haalari! Höh. 

Kesä ja keskiyön aurinko
ovat täällä sittenkin. Olkoonkin, että kesän vihreys ja lämpö tätä kirjoittaessa ovat vielä hakusessa. Meillä  on kuitenkin valoa ja lumet alkavat olla poissa. Tänä iltana tuli tehtyä ensimmäinen kesämaasto: untuvaliivillä ja paksuilla kengillä tarkeni oikein hyvin. Nautitaan siis siitä mitä on.