ja me muut jäimme tänne katselemaan. Noinko se löytää perille, tietääkö se minne mennä?
Yksinkö se lähti?
 |
| "Ensimmäiseksi minun täytyy kasvaa omaan kokooni", Liisa pohti vaellellessaan metsässä. "Ja toiseksi täytyy löytää takaisin siihen ihanaan puutarhaan. Se lienee viisainta" (Lewis Carroll: Liisa Ihmemaassa, 1865)
Lisa kasvoi omaan kokoonsa täällä syntymäkodissaan vajaan yhdeksän vuoden ajan. Ja millaiseen kokoon! Vaikka päivä on ollut yksi hevosteluelämäni raskaimpia, niin näin hienon hevosen kohdalla, päivän ei tule päättyä suruun. Sen tulee päättyä kiitokseen yhteisestä ajasta.
Tämän viimeisen viikon aikana, matkalla kohti yhden aikakauden loppua, on ollut aikaa tuntea sitä kiitollisuutta. Kaiken hankalan, vaikean, ahdistavan, murheellisen, kipeän, pelottavan, turhan, raskaan ja uuvuttavan sijaan on voinut muistaa, tuntea ja iloita niistä hyvistä päivistä, joita yhteinen matka on tarjonnut.
Arkipäivän onni lymyää siinä lähellä, usein pieninä hippusina. Joskus tuuli ne puhaltaa kauemmaksi, mutta kuinka monta kertaa sitä on kuitenkin saanut melkein kahlata noiden hippusten keskellä? 
Alpo ja tytöt, alusta asti loppuun saakka yhdessä.
Ellu, Doris ja Lisa - 💗
Ensimmäinen ratsastus
Hyvää oloa
tuottavat hevoset (ja ihmiset) ovat laumoissamme niitä, joiden lähellä meillä muilla on hyvä olla. Lisan sisällä sykki jotain sellaista, joka sai lajitoverit haluamaan sen seuraa. Sama tapahtui meille ihmisille. Sen lisäksi se omalla olemuksellaan sai meistä hyvän esiin: tämän hevosen eteen me kaikki halusimme tehdä parhaamme ja vähän enemmänkin.
Mari ja Lisa Ed Dabneyn kurssilla
Olen kirjoittanut Lisasta tänne aina silloin tällöin. Yksi onnellisimmista muistoista on osallistuminen nuoren Lisan kanssa karjakurssille. Parin vuoden päästä sitten ollaan jo vanhempia ja paksumpia, ja käytiin kammattuina kilpailumaailmaa tutkimassa. Ja seuraavana vuonna jouduinkin kirjoittamaan tarinaa siitä, kuinka aloitimme taistelua kaviokuumetta vastaan ja Lisan ystävyys Jaakon kanssa alkoi. Mekin tutustuimme siinä samassa.
Lisa kertoo Jaakolle kaviokuumeesta kaiken minkä pystyy
Tätä kirjoittaessa olen käynyt läpi satoja kuvia: samalla mieli täyttyy tunteista ja tarinoista, muistoja on tosi paljon. Minua hymyilyttää vaikka itkenkin tässä aina välillä. Mikään ei ole tänään niin kuin se oli vielä eilen, eikä sen pidäkään olla.
Vain Ihmemaassa kello voi pahoittaa mielensä ja pysähtyä kuuteen iltapäivällä. Täällä meillä se kulkee eteenpäin ja niin sen tuleekin olla.
Helinä, maailman paras tulkki hevosen ja ratsastajan välillä.
Ilman Helinää ei olisi ollut Lisaa ja ilman Lisaa minä en olisi kirjoittanut tätä.
Huomista kohti
entistä unohtamatta. Kun kävelin tallista sisälle muun perheen jatkaessa Lisan kanssa eri suuntaan, irtipäästäminen tuntui fyysisenä kipuna. Leukaperissä ja hampaissa, vatsassa, silmissä, silmien takana, varpaissa, keuhkoissa, jaloissa, hartioissa, kurkussa. Ei siinä ollut mitään herkkää tai kaunista, kasvattavaa tai jaloa: siinä oli vain raastavaa tuskaa ja sykkivää kipua.
Illalla myöhään asetin päivällä ottamani jouhitupsut yöpöydän laatikkoon. Ennen kuin nukahdin, ajattelin sinua, pieni suuri hevonen.
Hyvää yötä universumi, pidä huolta tähdistäsi.
Kuvat: Pasi Hiltunen, 2008
"Lopuksi hän kuvitteli, kuinka hänen pikkusiskonsa kasvaisi ajan myötä aikuiseksi ja säilyttäisi aikuistuttuaankin lapsen vilpittömän ja rakastavan sydämen, kuinka jotkut toiset pikkulapset kerääntyisivät Liisan ympärille ja hän saisi heidän silmänsä loistamaan innosta monilla kummallisilla tarinoilla, ehkä jopa ammoisella Ihmemaa-unella, jakaisi lasten pikku murheet ja nauttisi heidän pienistä iloistaan muistaen ikuisesti oman lapsuutensa ja sen onnelliset kesäpäivät."
(Lewis Carroll, Liisa Ihmemaassa, 1865) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti