keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Lisa lähti ihmemaahan

ja me muut jäimme tänne katselemaan. Noinko se löytää perille, tietääkö se minne mennä? 
Yksinkö se lähti?

"Ensimmäiseksi minun täytyy kasvaa omaan kokooni", Liisa pohti vaellellessaan metsässä. "Ja toiseksi täytyy
löytää takaisin siihen ihanaan puutarhaan. Se lienee viisainta"
(Lewis Carroll: Liisa Ihmemaassa, 1865)

Lisa kasvoi omaan kokoonsa täällä syntymäkodissaan vajaan yhdeksän vuoden ajan. Ja millaiseen kokoon! Vaikka päivä on ollut yksi hevosteluelämäni raskaimpia, niin näin hienon hevosen kohdalla, päivän ei tule päättyä suruun. Sen tulee päättyä kiitokseen yhteisestä ajasta. 


Lisa ja maaliskuun alun aurinko muutama viikko sitten

Tämän viimeisen viikon aikana, matkalla kohti yhden aikakauden loppua, on ollut aikaa tuntea sitä kiitollisuutta. Kaiken hankalan, vaikean, ahdistavan, murheellisen, kipeän, pelottavan, turhan, raskaan ja uuvuttavan sijaan on voinut muistaa, tuntea ja iloita niistä hyvistä päivistä, joita yhteinen matka on tarjonnut.

Arkipäivän onni
lymyää siinä lähellä, usein pieninä hippusina. Joskus tuuli ne puhaltaa kauemmaksi, mutta kuinka monta kertaa sitä on kuitenkin saanut melkein kahlata noiden hippusten keskellä?

Alpo ja tytöt, alusta asti loppuun saakka yhdessä.

Ellu, Doris ja Lisa - 💗

Ensimmäinen ratsastus

Hyvää oloa
tuottavat hevoset (ja ihmiset) ovat laumoissamme niitä, joiden lähellä meillä muilla on hyvä olla. Lisan sisällä sykki jotain sellaista, joka sai lajitoverit haluamaan sen seuraa. Sama tapahtui meille ihmisille. Sen lisäksi se omalla olemuksellaan sai meistä hyvän esiin: tämän hevosen eteen me kaikki halusimme tehdä parhaamme ja vähän enemmänkin.

Mari ja Lisa Ed Dabneyn kurssilla 

Olen kirjoittanut Lisasta tänne aina silloin tällöin. Yksi onnellisimmista muistoista on osallistuminen nuoren Lisan kanssa karjakurssille.  Parin vuoden päästä sitten ollaan jo vanhempia ja paksumpia, ja käytiin kammattuina kilpailumaailmaa tutkimassa.  Ja seuraavana vuonna jouduinkin kirjoittamaan tarinaa siitä, kuinka aloitimme taistelua kaviokuumetta vastaan ja Lisan ystävyys Jaakon kanssa alkoi. Mekin tutustuimme siinä samassa. 

Lisa kertoo Jaakolle kaviokuumeesta kaiken minkä pystyy

Tätä kirjoittaessa olen käynyt läpi satoja kuvia: samalla mieli täyttyy tunteista ja tarinoista, muistoja on tosi paljon. Minua hymyilyttää vaikka itkenkin tässä aina välillä. Mikään ei ole tänään niin kuin se oli vielä eilen, eikä sen pidäkään olla.

Vain Ihmemaassa kello voi pahoittaa mielensä ja pysähtyä kuuteen iltapäivällä. Täällä meillä se kulkee eteenpäin ja niin sen tuleekin olla.

Helinä, maailman paras tulkki hevosen ja ratsastajan välillä.
Ilman Helinää ei olisi ollut Lisaa ja ilman Lisaa minä en olisi kirjoittanut tätä.


Huomista kohti
entistä unohtamatta. Kun kävelin tallista sisälle muun perheen jatkaessa Lisan kanssa eri suuntaan, irtipäästäminen tuntui fyysisenä kipuna. Leukaperissä ja hampaissa, vatsassa, silmissä, silmien takana, varpaissa, keuhkoissa, jaloissa, hartioissa, kurkussa. Ei siinä ollut mitään herkkää tai kaunista, kasvattavaa tai jaloa: siinä oli vain raastavaa tuskaa ja sykkivää kipua.

Illalla myöhään asetin päivällä ottamani jouhitupsut yöpöydän laatikkoon. Ennen kuin nukahdin, ajattelin sinua, pieni suuri hevonen.  

Hyvää yötä universumi, pidä huolta tähdistäsi. 

Kuvat: Pasi Hiltunen, 2008

"Lopuksi hän kuvitteli, kuinka hänen pikkusiskonsa kasvaisi ajan myötä aikuiseksi ja säilyttäisi aikuistuttuaankin lapsen vilpittömän ja rakastavan sydämen, kuinka jotkut toiset pikkulapset kerääntyisivät Liisan ympärille ja hän saisi heidän silmänsä loistamaan innosta monilla kummallisilla tarinoilla, ehkä jopa ammoisella Ihmemaa-unella, jakaisi lasten pikku murheet ja nauttisi heidän pienistä iloistaan muistaen ikuisesti oman lapsuutensa ja sen onnelliset kesäpäivät." 
                                                                          
(Lewis Carroll, Liisa Ihmemaassa, 1865) 

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Päivä kerrallaan

on ollut kantava teema tänä talvena. Edellisestä postauksestani on nyt 80 päivää. Siinä ajassa muuten Phileas Fogg matkusti maapallon ympäri Jules Vernen tarinassa lähes 150 vuotta sitten. 


Jos tuosta nyt lähtisi, niin 80 päivän päästä voisi ehkä maistella koivun oksista silmuja.
Ainakin jossain päin maailmaa.

80 erilaista aamua, aurinkokin on palannut pikkuhiljaa takaisin paikalleen. Näin maaliskuussa valo vahvistuu ja kasvaa, tuuppaa meitä eteenpäin. Luntakin alkaa olla normaalin talven verran. Ihanaa. Tuo määrä aamuja on neljännesvuosi, johon mahtuu erilaisia värejä ja vivahteita.

Joulukuun hämärissä tulee asioita näköjään tehtyä nurinpäin ja oikein.
Ellu sutjakkaasti nousee ruunan satulaan, reki ilmeisesti astinlautana. 

Tammikuussa talven toistaiseksi kylmimmät päivät, pakkasta parina
päivänä noin -40 °. Ei kuitenkaan paria viikkoa, nekin on koettu!  

Sitten pakkasaamut purkautuivat hehkuksi aamutaivaalle. 

Tammikuun aurinko pääsi juuri ja juuri tunturin reunalle. Jokohan se on Neiti Kevät?


Opimmeko jakamaan?

Tätäkin on tullut mietittyä 80 päivän aikana. Luin Timo Suvannon Lasten Heureka-näyttelyn esittelytekstistä: jotta ihminen voisi olla nimensä veroinen - siis homo sapiens (viisas ihminen), hänen täytyy ensin olla homo discens, oppiva ihminen. Voimmeko oppia auttamaan, olemaan läsnä toiselle ihmiselle, ajatuksissa, puheissa ja teoissa? Lähellä ja kaukana. 
Osaammeko jakaa kun huomaamme kipua kehossa, murhetta mielessä ja surua sydämessä? 

Kyllä tuonkin takaa vielä lähtee polku, jos toinenkin 


Eri sukua - samaa maata vai miten se oli?
Paras aamiainen on jaettu aamiainen. 

Tai iltapala.

Kaikenlaisia kuulumisia


Kaviokuumepotilas Lisan syksy sujui mallikkaasti ja sitten joulukuussa iski tunne "been there, done that". Tulee jo urheilusuorittajat mieleen: teemme parhaamme ja katsomme mihin riittää. 

Kengittäjä Jaakko Turunen kävi tekemässä erityiskengityksen. Konkreettisen avun tuojasta, Jaakosta siis, 
taitaa olla jo satoja kuvia. Kaikki näistä omituisista kuvakulmista.

Edellä kirjoitetun mukaisesti: asiantuntijoiden kanssa kipu hallintaan ja mieli murheista tyhjäksi. Nyt kevätpäivä kerrallaan, toista vaihtoehtoa ei ole. 

Kontrolloituja kävelylenkkejä, pituus päivän kunnon mukaan.
Suojaan etujalat lämmittävillä suojilla, parantaakseni verenkiertoa kavioihin.

Kaviokuumeen akuutissa vaiheessa  (nykykäsityksen mukaan ensimmäiset 72 tuntia) kylmähoito voi auttaa.
Tämä kuva ei liity siihen, tässä Lisa muuten vain nautiskelee lumesta.



... ja tässä helmikuun auringosta 

No missä ne Rauha ja Onni oikein asuvat?

Se osoite on varmaan jokaiselle meille eri, eikä sinne taida olla oikein selviä reittiohjeitakaan. Mutta jossain niidenkin täytyy asua. 


Täällä arjen suloisessa sekamelskassa?

Yhteisissä töissä, joita vain toinen osaa?

Lajien välisessä ystävyydessä?

Pienissä kohtaamisissa? 

Vai kuukkelin rinnassa,
jota maaliskuun aurinko jo lämmittää?