lauantai 23. huhtikuuta 2016

Valoa ja kuvia


vaikka aika usein viime viikkoina on tuntunut lähinnä tältä:

Ville
Olen kirjoittanut näille sivuille viimeksi helmikuussa ja sen jälkeen on ollut useita toiveikkaita, aurinkoisia ja iloisia hetkiä - joista olen aikonut blogata. Kuitenkin vasta nyt tuntui olevan sopivasti aikaa, keskellä vesi-, räntä- ja lumisateista viikkoa. Onneksi on kuvia todisteena, että on aurinkokin näyttäytynyt.

Maaliskuu
oli ennen kalenteriuudistusta (Julius Caesar) roomalaisessa kalenterissa vuoden ensimmäinen kuukausi. Meille kävi vähän sen aikaisesti eli tallin asukkaiden kanssa talvihorroksesta alettiin heräillä maaliskuussa. 

Joku onnekas hetki maaliskuussa
Lainasin Marttia trailkurssille aurinkoisena maaliskuun päivänä
Tänä vuonna maaliskuun lopussa virallinen lumensyvyys oli vain muutamaa senttiä vaille metrin, kun se viime vuonna vastaavaan aikaan oli lähes 25 senttiä alempana. Vielä nytkin, huhtikuun taittuessa jo viimeiselle viikolleen, meillä on niinsanotusti talvinen tunnelma. 

Maaliskuun aamuaurinkoa
Tästähän se sitten riemu alkoi - maata näkyvissä! 

Sillävälin sisätiloissa

arki voi näyttäytyä vaikkapa tällaisena. Jos päivät ihmisten kanssa eivät ole samanlaisia, niin eivät ne sitä ole kotieläintenkään kanssa. Ilonsa ja riemunsa itse kelläkin.

Vilma tulee kaapista silloin tällöin.
Alpon ja Nyssen lukuhetki.
Istumatyöläisen paras kuntouttaja on tuolinvaltaaja-kotieläin: kissa tai koira. 
Kauneus on katsojan silmissä, eikö totta? 
Yksi huhtikuun hienoista hetkistä oli virallinen taulunpaljastus. Sisareni Arja toi maalaamansa taulun lahjaksi. Kuvalla on merkitystä.
Taulu ja taitelija itse paljastamassa taulua. 

Ratsastushetkiä 
on "kesäisellä" kentällä ollut muutamia, vieläkin kentän laidoilla riittäisi pelkkä lumi aidoiksi. Mutta hevosihmiset ovat optimisteja. Eli kyllä se taas sitten joskus vielä pöliseekin tuo kenttä, nyt täytyy tyytyä rapaan ja roiskeeseen vielä tovi.


Pojat bosaleissaan eli suomipoika Limbo ja varttihevonen Martti
Meiltä joskus kysytään noista hevosillamme näkyvistä "päävarusteista". Hevosiamme on kaikkia ratsastettu myös tavallisilla western nivelkuolaimilla, mutta kolme nuorimmaista on aloitettu bosalilla, ja näköjään usein tänä päivänä sattuu bosal käteen varustehuoneesta.

Bosalin historia ulottuu satojen vuosien päähän ja cowboykulttuuriin Pohjois-Amerikkaan se kulkeutui vaquerojen mukana Iberian niemimaalta. Lyhyesti sanottuna sitä on käytetty nuorten hevosten kouluttamiseen, kun on haluttu säästää hevosen herkkää suuta. Koulutusvaiheen jälkeen tapahtui siirtyminen kankikuolaimeen. 

Bosal tulee asettaa rittävän alas eikä se missään nimessä saa olla liian tiukka.
Bosalissa (esp.bozal = kuono) on punotusta raakanahasta tehty "vanne", johon sidotaan erityisellä painavalla solmulla mecate (esp. = köysi) eli hevosen jouhista punottu pitkä köysi. Hieman sileämpi mecate tehdään hevosen harjajouhista ja karkeampi hevosen häntäjouhista. Mecate on karkea ja tälläkin on oma tarkoituksensa kun westernhevosta halutaan kouluttaa kaulaohjaan. 

Bosalilla (kuten ei kuolaimillakaan!) ei ole tarkoitus vetää taaksepäin. Bosalin vaikutus kohdistuu kolmoishermoon eli suurimpaan aivohermoon hevosen pään alueella. 

Mecatesta saa ohjat lenkiksi ja sen lisäksi kätevän talutusköyden.
Cowboyt sipaisevat sen vyölenkkiinsä, kilpailussa mecaten köysiosa tulee sitoa satulaan.
Kotona yleensä laitan sen satulan etukaaren alta nuppiin, ilman solmuja.
Bosalissa on yksinkertainen "hangeri", jossa ei ole otsapantaa. Hevosesta ja sen päästä riippuen, hangeriin voi sitoa
ns. leukahihnan etteivät sen remmit valu silmien päälle. Sekään ei saa olla liian kireä (estää hengitystä).
Kuva on minun ensimmäisestä ratsastuksestani Lisan kanssa, Ed Dabney oli pitämässä silloin meillä kurssia ja oli paras mahdollinen opettaja bosalin käytössä nuorella hevosella. 
Bosal tuo palkitsevaa vaihtelua myös kokeneelle hevoselle.
Viime syksynä ratsastin "enkku-puoliveristä" omin westernvarustein Sodankylässä
(kuva: Sini Ahola)  
Ja joskus sen bosalinkin voi sitten laittaa sivuun.
Tässä Ellu ja Martti aidosti kuolaimettomalla systeemillä :) vetohommia treenaamassa.



Kesää kohden 
miettien, montako vuodenaikaa vielä jäljellä? Vaikka talvea on riittänyt, niin onneksi ihmisen muisti on niin lyhyt ja nyt on jo valmis tavoittelemaan muuta. Viime viikolla ostin jo ensimmäiset siemenpussitkin kaupasta ja ruusut saavat ihan kohta luvan tulla kellarista päivänvaloon.

Valoa meillä riittää - kiitos siitä. Päivän pituus on tänään 16 tuntia 50 minuttia ja huomenna jo 9 minuuttia enemmän! 

Tämä voisi olla melkein mistä päin maailmaa tahansa.
Siksi on niin ihanaa kun maisema on täältä!