tiistai 13. joulukuuta 2016

Keskitalvea kohden

on Lapissa saatu edetä upean lumisissa ja talvisissa olosuhteissa. Ja erityisen sopivasti keskitien kulkijoille eli mitään ei ole ollut liikaa tai ylenpalttisesti. Viimeisen kuukauden aikana ei juurikaan nollakeliä eikä yhtään talvista vesisadetta, kovimmat pakkaset pysytelleet -30° vähäisempinä, lunta on tullut porstuaan yhden tuulisen yön myötä, mutta tupaan ei yhtään. Kaikkea siis kohtuudella.

Paitsi tietysti luonnon kaunetta, sitä meille on suotu paljon tänäkin talvena.

Samaa lajia, neljää eri rotua ja hyvin mahtuvat yhdessä syömään.
Ihminen antoi itselleen nimen "homo sapiens", mutta ei hallitse tätäkään yksinkertaista asiaa.
Arjen valot
ovat olleet nautittavia. Päivän lyhyydessä on myös hyviä puolia: samalla retkellä pääsee kuvaamaan sekä auringonnousun että auringonlaskun. Eikä aikaa mene siihen kuin pari tuntia, kohta ei sitäkään. 

Aurinko kaunistaa hakkuuaukeatkin. 
Varhain aamulla talliin mennessä, juuri ennen ulkovalojen syttymistä, minulla on aina muutamat pitkät sekunnit aikaa antaa silmien ja mielen tuntea millainen aamu on.
Taivas on joskus vielä tähtien peittämä, kirkas ja syvä. Joskus pilvet makaavat kattojen lähellä, hönkäävät leutoa talviaamua paljaaseen päähän. Ja on aamuja, jolloin tuulella on kiire ehtiä nopeasti kulkijan ohitse. 

Iltatallista tullessakin maisema voi olla mitä vain.
Tasapainoa metsästä
on haettu ihmisille, koirille ja hevosille. Hyvistä olosuhteista johtuen, hevosiakin on nyt liikutettu lähinnä maastossa. Reittejä ja polkuja on hyvä pohjata ratsastaen kun lumi on pysynyt pehmeänä. Pohja ei myöskään ole liukas eikä lumi ole liian raskasta tai karkeaa hevosille. 

Kun lunta on paljon, solmimme hevosten hännät.
Näin ne eivät itse astu vahingossa hangen päällä lipuvalle hännälleen. 
Metsässä liikkuminen on hevosille kovin luontevaa. Kun katsoo vapaana liikkuvia hevosia, niin kyllä ne aikamoisen taitavia, nopeita ja varmajalkaisia ovat liikkeissään, myös epätasaisessa maastossa. Tilanne tietysti muuttuu kun selkään asetetaan kymmeniä kiloja epämääräistä painoa, jonka liikkeistä hevonen ei voikaan olla varma. Melkoisia tasapainotaiteilijoita nuo hevoset siis ovat ... 

Doster ja Limbo palaverissa ennen maastoreissua.
Olemme sekä omia nuoria että vanhempia meille muuttaneita hevosia ratsastaneet aina paljon maastossa. Kentällä peruskoulutettuja asioita tulee tehtyä metsäpoluilla kuin huomaamattaan, samat ratsastuksen avut pätevät sielläkin. Tulee huomioitua taipuuko, siirtyykö, kääntyykö, pysähtyykö, peruttaako, seisooko paikallaan. Ja kummasti ratsastajankin tasapaino kehittyy. 

Kiitoksena kaiken päälle hyvä ja rauhallinen mieli. 

Ellu ja Ruuna, siis Doster.
Meillä olleista puoliverisistä ehdottomasti lungein maastokaveri.
Nuorilla hevosillamme on taidettu tehdä ensimmäiset laukannostotkin maastossa, "tarkoituksella puolivahingossa" kohdissa missä hevonen luontaisesti siirtyisi askellajista toiseen. Samoin ovat monet asiakkaat saaneet kokea elämänsä ensimmäiset laukkatunnelmat nimenomaan maastossa, tosin siis kokeneilla hevosillamme 😊. 
Ilo on aina ollut yhteisesti jaettua.

Kenttäjumppaa
Elsan kanssa tutkitaan ketunjotosta. 
Elsan kanssa valokuvataan. Ja otetaan maistiaisia. 
Rajallinen aika
on joinakin päivinä alkanut tuntua rajattomalta. Olen kesästä saakka opetellut uutta ajankäyttöä eli tehnyt palkkatyötä tunneilla mitattuna vain murto-osan aikaisemmasta. Vanhasta pois oppiminen käy kyllä välillä ihan työstä. Ja sitten sitä joutuukin pitämään palaveria itsensä kanssa.

Onneksi palaveripaikaksi käyvät nämä metsäpolut, ajatusten voi antaa tulla ja mennä. On hiljaisuutta ja tilaa, rajattomasti. Siispä hyviä keskitalven hetkiä, kaikille meille! 

Laiduntarhan lepotauko.
Oikeassa reunassa kynttiläkuusi, jota kutsutaan kotikuuseksi.
 Nyssen kanssa aamulla kotipolulla, kauempana edessä häämöttää kotikuusi. 

perjantai 11. marraskuuta 2016

Valojen välissä


elämä pikkuisen hidastuu, mutta samallahan siinä on hitusen helpompi pysyä mukana. Tai ainakin pitäisi olla, vaikka tahti ympärillä tuntuu usein vain kiihtyvän. On kuitenkin aika hienoa, että aurinko nousee ja laskee ajallaan, olipa meillä ihmisillä miten kiire tahansa. 
Vähäinenkin auringon valo antaa tahdin elimistön sisäiselle kellolle. 
Lokakuu meillä oli mukavan kuiva ja lämmin, ihan virallisesti. Keskilämpötila yli puolitoista astetta tavanomaista lämpimämpi ja sadettakin saimme vain 9 mm, viime vuonna vastaavana aikana satoi 39 mm. Lapissa oli kaiken kaikkiaan kaunis lokakuu. 

Lapissa on monta Lappia
Talvi yllättää satunnaisen ratsastajan
Samasta auringosta ja viileän kirkkaista päivistä sai nauttia myös kotona hevosten kanssa. 

Vaikka olemme Elsan kanssa tällä hetkellä mallia pallo & pulla, niin meillä on ollut mukavaa. Muutaman vuoden tauon jälkeen, on ollut sopivaa aloittaa alusta. Pieniä ja tärkeitä asioita, jotka palautuvat molempien fysiikkaan ja psyykeen. Mistäpä sitä tietää miten timmissä urheilukunnossa sitä Elsan kanssa ollaan ensi keväänä...


Kunnioita, keskity, kiitä. 
Parasta kaikessa melkein onkin, kun ei voi tulevasta tietää. Voi vain pyrkiä tekemään parhaansa tänä päivänä, se on juurikin riittävästi! 
Kiittäminen kannattaa aina ja
hevoset ovat kiitollisia kiitettäviä
Sitten eräänä päivänä, kuten kaikkina muinakin aikasempina vuosina, kaikki jäätyi. Alpo ehti lanata kentän ennen kuin se jysähti ihan umpijäähän. Nyt siihen odotellaan lunta, joka tällä viikolla tuntuu laskeutuvan etelä-Suomeen. Eiköhän sitä vielä meillekin tule. 


Elsa keskittyy olennaiseen, osa 1: laumatoverin hoitamiseen
Elsa keskittyy olennaiseen, osa 2: Elsa syö kuormasta
Lisa valmistautuu talveen
paremmassa kunnossa kuin vuosi sitten. Sairastupalaisesta se siirtyi toipilaaksi viime vuonna ja nyt on varovainen ajatus, että saatamme olla lähellä kuntoutuspotilaan statusta. Loppukesästä saakka tilanne on parantunut koko ajan, sillä ei ole lääkitystä ja se on voinut ulkoilla. Paljon on koettu, paljon on kokeiltu ja paljon on kai myös koeteltu. Arvelen kuitenkin, että näinkin paskamaisesta asiasta kuten sairaudesta, tässä tapauksessa siis kaviokuumeesta, voi oppia jotain.

Tässä lässytän Lisalle, vaikka se ei totisesti lässyttämisestä perusta. 
Taudin hoidon myötä olen oppinut, ettei kannattaisi murehtia. Tai jos on pakko murehtia, niin murehtisi vain niitä asioita, joihin voi (ehkä) vaikuttaa. Jos siis kuitenkin on pakko murehtia, niin ei kannata murehtia yöllä, ei ainakaan aamuyöllä. Voi kokeilla murehtia kauniina aurinkoisena aamupäivänä tai vaikka jossain erityisen kauniissa paikassa - murehtiminen on silloin paljon vaikeampaa, se voi olla jopa mahdotonta.

Lisalle on kasvanut oikein hyvä talvikarva, koska se on voinut koko syksyn ulkoilla, ilman loimia.
Sen muutamat tummat "appaloosa-pilkut" näkyvät taas. 
Kaviokuumetta ei pysty ennustamaan ja kuten monessa muussakin vaikeassa sairaudessa, ulospäin siitä näkyy merkkejä vasta kun elimistössä on jo tapahtunut paljon. Sitten pitää saada kiinni kavioiden hoidosta, ruokinnasta, aineenvaihdunnasta ja liikunnasta. Ja koska ne ovat asioita, joihin voi vaikuttaa, niihin kannattaa keskittyä yhdessä tietäjien ja taitajien kanssa. 

Tästä jatketaan, hyvillä mielin.

Sitten vielä niistä valoista
joiden välissä sitä asutaan. Ne vuorokaudet, kun taivas on kirkas, ovat täynnä ihmeellisiä valon hetkiä ja erilaisia värisävyjä. Marraskuun alkupuolella ne mahtuvat viiden tai kuuden tunnin sisään ennen kuin taivas pimenee yöksi. Sama ilmiö toistuu keväällä, silloin vain valoja ei sammuta välillä kukaan. 

Kärsi tässä nyt sitten kaamoksen pimeydestä. 

Aamulla 9.11. 2016 ennen kello kahdeksaa

Puolenpäivän maissa, aurinko korkeimmillaan
Ennen  kello viiden teetä, ennen iltaa 8.11.2016.
Alhaalla oikealla näkyy nouseva kuu.
PS.
Lumi tuli ajallaan, eli tätä postausta viimeistellessä sai tänään 11.11. herätä uuden lumen aamuun.



keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Elsan kanssa Onnelassa

tuli vietettyä aikaa viime viikonloppuna. Olimme molemmat pukeutununeina mustiin, mutta se ei nyt tarkoittanut lainkaan mitään tummaa tai murheellista, päinvastoin. Viikonlopun syysaurinko kirkasti olemuksia vielä lisää.
Elsan kanssa lokakuussa 2016
Elsan kotielämä
on pari viimeistä vuotta ollut tasaisen rauhallista hevoselämää. Itse olisin tahtonut yhteistä tekemistä paljon enemmänkin. Kaikkea ei ihminen kuitenkaan taida yhtäaikaa saada, vaikka niin usein tulee kovasti yritettyä. Kulunut vuosi näyttää ainakin ratsastajan ajankäytön kannalta loppua kohden paremmalta, Elsalle ehkä olisi sopinut hyvinkin oleskella porukoissa ja nauttia kotitallin täysihoitopalveluista. 
Elsa syntyi toivottuna ja odotettuna terveenä varsana meillä kotona toukokuussa 2008.
Emä rautias Vissitär ja isä musta Kuningas Ässä. 
Se opetettiin reen eteen ja totutettiin satulaan nuorempana ja nelivuotiaana se sai harjoitella muutaman kerran asiakaspalvelutehtävissäkin. Elsalla on tammamaista luonnetta, mutta se suhtautuu uusiin asioihin pienen tuumailun jälkeen rauhallisesti. Suomenhevoselle ominaiseen tapaan se on ihmisille ystävällinen ja osoittaa myös kiintymystään - jos siihen on aihetta. 

Elsan kanssa auringossa
Elsan kanssa sateessa
Onnelan portinavaajana
toimi Maria ja Herra Alexander. Maria vieraili syys-lokakuun vaihteessa Luostolla kolmannen kerran tänä vuonna. Alexander-tekniikan avulla olemme etsineet mielen ja kehon yhteyttä. Rauhallinen ja luottavainen olemus, vaivattomampi tapa liikkua, helpompi hengitys ja samalla suurempi tietoisuus omasta toiminnasta. Valtavan yksinkertaista ja helppoa - kunhan joku vain kertoo sen meille ja opastaa meitä.

Meitä kurssien hevosihmisiä sitten kiinnostaa ja innostaa tämän keveyden ja herkkyyden siirtäminen omaan olemiseemme kun olemme ratsailla. Maria Bucht on myös itse hevosihminen ja ratsastaja, joten puheenaiheista ei kurssiviikonloppuina ole ollut puutetta. 

Tässä selkärankaa taaksepäin siirtämällä teen pidätteitä (tosin nyrkki näyttää vielä olevan melko tiukassa).
Kirsi herkkänä hevosena tunsi muutokset ohjien toisessa päässä. 
Maria puhuu viisaita, minä kuuntelen ja Elsa kuuntelee minun olemustani
Tässä menemme Elsan kanssa ravia, ihan pientä sellaista ja ihan pienen hetken.
Sydämet on sykkyrällään, ilosta ja yhteisestä tunteesta. 
Ville on kokenut kurssilainen.
Oletettavasti helpon ja tarkoituksenmukaisen liikkumisen oppi on
mennyt perille jo evoluution alkuaikoina.
Käy sinäkin joskus Onnelassa
vaikka sinulla ei omaa hevosta olisikaan. Onnelassa voit käydä pelkästään itsesi kanssa, tai sitten jonkun sinulle tärkeän olennon kanssa. Usein lyhytkin käynti Onnelassa auttaa jaksamaan arjen rankempia hetkiä. Paskolassa olemme kaikki sen verran rypeneet, että sinne ei kannata erityisesti pyrkiä.

Mutta Onnelaan kannattaa mennä! Myös ympärilläsi olevat kanssaeläjät arvostavat vierailujasi siellä. Hetken olemme kaikki ehkä hieman parempia ihmisiä ja siihen meillä kaikilla lienee varaa. 
Matkalla

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Hitaasti syksyyn

tuntuu hyvältä tavalta vaihtaa vuodenaikaa. Keväällä oli kiire kesään, nyt sitä mielellään hidastaa aikaa. Jos vielä hetkisen antaisi auringon helliä ja valon vahvistaa. Värejä on edelleen paljon, nyt murrettuja ja pehmennettyjä. 
Ellun ruunat, vähän kuin itä ja länsi.
Syyskuun aurinko kultaa suomenhevoset
Pitkään kesään
mahtuu paljon. Syksyllä voi asettua takaisin kesän pieniin hetkiin, muistaa juuri ne tärkeät. Meitä ihmisiä on onneksi siunattu myös unohtamisen lahjalla, ihan kaikkea ei tarvitsekaan muistaa. Kesällä voi aikoa niin paljon, syksyllä voi sitten tarttua ihan oikeasti toimeen ja toteuttaa. Se on siksikin niin hyvä vuodenaika. 

Elsa venyttää askelta
Tallilla ja talliympäristössä ei ole pulaa töistä ja ennen talvea niitä tuntuu olevan vielä vähän enemmän. Vuodenaikojen Lappi on kuitenkin tämän tähden niin kovin mieluisa paikka elää: talvi yllättää joka tapauksessa ja sitten voi tekemättömät työt taas siirtää talven jälkeen tehtäväksi. Yksinkertaista. 

Toiset vain ovat vapaampia kuin toiset, ympäri vuoden. 
Ravintoa talven varalle. Myyrille ei ennusteta kovin hyvää talvea.
Pientä kaipausta kuitenkin
on tunnustettava, vaikka syksy hyvältä tuntuukin. Kaikki se kasvun päättyminen, lintujen lähteminen ja valon väheneminen - tuntuuhan se ja tekee joskus ihan kipeääkin. Siksi varmaan minäkin latasin valoisia kuvia, jos vielä hetken lämmittelisi. 
Kesän perhonen, syyskuussa! 
Ruusut, ruusut ... illalla on jälleen peiteltävä! 
Minä en kuule lintujen laulua, mutta toki suurten lintujen huudot muuttomatkoillaan havahduttavat minutkin. Pieniltä erotan, sopivan tilaisuuden tullen, siipien äänen ja tunnen kyllä suurta yhteneväisyyttä lintujen kanssa. Seuraamme pihapiirin tapahtumia kesä toisensa jälkeen. Tänä kesänä olen tutustunut Helena Telkänrannan erinomaiseen teokseen "Millaista on olla eläin" ja voin suositella sitä kaikille. Saattapi korvatkin aueta sitä lukiessa. 

Pääskyset tuovat kesän, ja ainakin osan siitä vievät lähtiessään. Ei auta kuin odottaa seuraavaa toukokuuta. 
Heinäkuussa pesästä pihalle
Lentoharjoituksia, kaikki ne pienimmätkin jo mukana.
Takana oleva kuusi täyttää ensi vuonna 50 vuotta. Tämän talon isäntä on sen aikanaan
istuttanut Suomen itsenäisyyden täyttäessä silloin 50 vuotta. Kuusi tarjoaa hyvän lasketumis- ja levähtämispaikan poikasille.
Ilmaa siipien alla ja päällä
Tässä kuvassa tiivistyy kaikki se haikeus, jota kesän loppuessa tunnen.
Saunan piipusta nouseva savu lauantai-iltana ja pääskynpoikien riemukkaat iltalennot.

Maisema muuttuu, värit muuttuvat
ja tuulisena päivänä puiden lehdet putoilevat maahan. Ne kahisevat tutuilla poluilla ja onnellisista asioista huolimatta, ihminen huomaa huokaisevansa syvään. 
Sama taivas, eri aika
Syyskuun ilta-auringolla on aivan oma värinsä
Aina sitä ruskaa on, kauneus on katsojan silmissä.
Iltahetki Kitisen rannalla

Elämän pieniä iloja, vuodenajoista riippumatta
Osallistuin eilen valtakunnalliseen Nuku yö ulkona - tapahtumaan. Halusin valmistua siihen hyvin eli siivosin kuistin. Estetiikka on tärkeää, joten laitoin syksyn aikaan kuuluvia kukkia esille. Hain lampaantaljoja ylileveän patjan päälle. Testasin puulaatikkosänkyä päivällä, jolloin se tuntui siedettävän pehmeältä. Illan hämärtyessä tein pihalle juurakkotulet. Kävin saunassa ajoissa, jotta hiukset ehtivät kuivua. Tein iltatallin ajallaan. Mittari näytti kolmea lämpöastetta. 

Ensimmäinen myyrä tuotiin terassille klo 21:28. Vein maalliset jäännökset roskiin ja asetuimme Nyssen kanssa ulos kymmenen maissa. Kuu ja kirkas taivas, mahtavaa. Puoliltaöin heräilin, kun sisälle jätetty Brisha ei halunnut olla sisällä vaan haukkui. Paljon ja jatkuvasti. Päästin sen porukkaan joskus yhden, kahden maissa. Nukahdin ja Nysse oli kuuliaisesti asettunut kerälle jalkoihini. Se ei liikahtanutkaan enkä saanut jalkojani kuin yhteen asentoon. Veti suonta ja olkapää puutui. Käänsin ylävartalon eri suuntaan, villatakki jäi vanhaan suuntaan ja kuristi hieman. Nukahdin. Brisha yritti nousta viereen, mutta koska patja oli leveämpi kuin ns. sänky, se valui kerta toisensa jälkeen alas. Nysse tuntui nukkuvan hyvin. Jalkoihin sattui, nukahdin. Päivä valkeni aavistuksen. Otin tyynyn ja koirat mukaani ja ryömin lämpimään ja pehmeään sänkyyn sisälle, nukuin sikeästi melkein seitsemään. Pakkasta oli vielä silloin kaksi astetta. 

Elämä on ihanaa, yötäkään en vaihtaisi pois.

Leikkikäämme mekin.