Lempijuttujani

lapsuudesta saakka ovat aina olleet eläimiin liittyvät tarinat. Eivät faabelit (moraaliset eläintarinat), joiden maailmassa pahuus on avointa eikä heikko voi toivoa oikeutta, vaan tavalliset tarinat lähellä olevista elämistä ja ihan aidot sadut niistä kaukaisimmista.

Hevoslaumassa suurempi ei aina ole vahvempi

Puoli vuosisataa sitten perhepäivähoitajanamme toimi sylikummini, Kaiju-täti. Meistä sisaruksista oli aivan luontevaa, että hänen talossaan oli 16-vuotias kissa (johon lapset eivät saaneet koskea), jolle puhuttiin englantia. Ihan yhtä arkipäiväistä oli, että Kaiju-täti kuori pienellä veitsellä maapähkinöitä, halkaisi ne ja jakoi ne sitten pikkulinnuille ateriaksi. Lintujen kylpyvesi vaihdettiin ulkona päivittäin. Haukan ilmaantuessa taivaalle, sisältä haettiin vanhan sateenvarjon varsi, jota taivasta kohden kohottamalla ajettiin pikkulintujen uhkaaja pois.

Hautajaisia vietettiin tämän tästä. Puutarhan nurkkaan haudattiin milloin auton alle litistynyt siili (asuimme silloin Etelä-Suomessa), milloin ikkunaan lennähtänyt lintu. Muistaakseni siellä ei veisattu, mutta hiljainen hetki vietettiin. Maailmankuvaan kuului huolehtia lähellä olevista eläimistä, elävistä ja kuolleista.

Sitä kuulemma näkee mitä hakee

ja minun silmiini on viime aikoina osunut useita artikkeleita ja tutkimuksia, joissa avataan eri tutkijoiden toimesta eläinten kykyä ja tapaa tuntea erilaisia tunteita. On tutkittu paljon eläinten sisäisiä tarpeita, samoin kerrotaan tutkimustuloksista, joista mm. selviää, että kalat todellakin tuntevat kipua. Näin maallikkona ajattelee kyllä ilman tutkimuksiakin, että tottakai ne tuntevat! 

Kyllä nyt olisi kukolla kylmä istua kanalan aidalla
Helmikuussa oli muutama (?) aurinkoinen päivä

Se, että ihminen ei sitten välitä edes tutkimustuloksista, osoittaa suurta sivistyksen puutetta. Tuhansien vuosien ajan ihminen on pitänyt itseään luomakunnan viisaimpana ja kehittyneimpänä oliona. Mihin ihmeeseen perustuu tuokin illuusio? 

En ole koskaan ajatellut, että ymmärtäisin eläimiä sen kummemmin kuin kuka tahansa meistä. Emmehän me tahdo ymmärtää toisiammekaan, saman lajin edustajia. Se ei kuitenkaan tee arvokasta kanssaelämistä mahdottomaksi. 

Villeistä ja vapaista kesytettyjä

Kun ihminen aloitti maanviljelyn noin 10.000 vuotta sitten ja alkoi kesyttää kotieläimiä, se varmaankin vahvisti käsitystä lajimme ylivertaisuudesta. Pidämme itseämme älykkäimpänä lajina.

"Se, että eläimet eivät mahdollisesti ymmärrä meitä tai me emme ymmärrä niitä, ei tarkoita, että "älykkyytemme" olisi eri tasolla, se on vain erilaista" (Prof. Maciej Henneberg) 

Miten ihmeessä, kaikista tutkimustuloksistakin huolimatta, päädymme yhä hyväksymään käytännön ettei hevonen tarvitsisi lajitoverin seuraa? 

Martin ja Brunon aamurapsutuksia.
Tämä toimenpide menee syömisenkin edelle silloin kun sen aika on.

Minä olen itsekin pitänyt yksinäistä hevosta tallissa 1980-luvun alkupuolella - kun en paremmasta tiennyt. Yleinen sanonta: "ei se siihen kuole", ei ole onneksi enää riittänyt minullekaan niiden alkuvuosien jälkeen. 

Connecting people!

Eläinihmisillä riittää aina puhuttavaa. Niin kuin Alpolla ja minullakin, kohta jo 35 vuotta. Jos ei muuta, niin aamutallissa analysoidaan lantakasojen määrä ja laatu.

Ja olipa kiva kun ystävä tuli toissapäivänä käymään: vaihdettiin kana-, koira- ja hevoskuulumiset. Siinä ei pääsääntöisesti jää aikaa puhua pahaa kenestäkään, kun eläimistä puhumme tietysti pelkkää hyvää.

Talliasumista.
Kun sen on kerran tänne teljennyt, niin sitten pitää myös huolehtia. 24/7.

Maalaistallin ylläpitäminen ei ole laiskan ihmisen hommaa. Mutta on se niin antoisaa ja varjelee siis meitä ainakin joiltakin kuolemansynneiltä. 

Räätälöityä suutarointia

Ja lopuksi lisää eläimellistä menoa

Ikkunan ääressä oleva pöytä ja tuolit sen ympärillä, siinä talon ehdottomasti parhaat paikat, ilmeisesti aika lailla kaikkien meidän mielestä. 

Kun kissa on poissa... eiku konstit on monet.... eiku
No olkoon sitten vaika kissanpäivät

Kaksin aina kaunihimpi ?

Mutta silti: kahden istuttava on yhden maattava!

Olinhan siellä sitten yhtenä päivänä minäkin!

Karvoja ja korvia, koiria siis

Sallittuja haaveita

Nysha eli Nysse (n. 2,5 vuotta) muuttaessaan kaksi vuotta sitten meille, avasi kerralla kaikki portit ihmissydämeen vilpittömyydellään ja käsittämättömällä tunneherkkyydellään.  Se opettaa meille jatkuvasti sisältöä mm. sanoille uskollisuus, vastuunkantaminen ja lojaalisuus. Kulkijana se tuntuu olevan vanha sielu nuoresta iästään huolimatta.

Brishan (n. 8 kk)  koko olemus sisintä myöten kertoo mittaamattomasta pelosta, epävarmuudesta, herkkyydestä, vaistonvaraisesta pelastautumisen tarpeesta. Se luottaa lajitoveriinsa, talon kissoihin ja melkein hevosiinkin, mutta sen ihmismaailmaan mahtuu vasta muutama turvallinen ihminen. Se ei vielä kykene haistamaan vierasta ihmistä kuin muutaman metrin päästä, toisia lähempää, toisia kauempaa. Sen aistit ovat äärimmilleen viritettyjä mahdollisen vaaran varalta. Sitä on vaikea mm. valokuvata suoraan edestä - kameran linssihän tuijottaa suoraan sitä kohti...!

Kunpa se saisi jonain päivänä olla vain tavallinen koiranpentu. Pentu, joka syö pelkäämättä, että ruoka loppuu ennen kuin sen nälkä. Pentu, joka leikkii ja tutustuu ympäröivään maailmaan uteliaasti, oppien elämään tekemällä ja kokemalla. Pentu, joka väsyessään voi turvallisesti nukahtaa levolliseen uneen ja kasvaa sitten jonain päivänä isoksi koiraksi. 

Ensimmäinen kuva Brishasta, kadulla Pietarissa 2014

Brisha ja paras ystävä Nysha, kotona naistenpäivänä 2015