keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Suhteellista teoriaa ja satunnaisia valintoja

Näin kaamoksen taitteessa on jälleen ehtinyt monenlaista pohtia.  Sehän se on varsinaista ylellisyyttä, olla ihan pihalla ja ajatella omia ajatuksiaan.

Lauhan alkutalven jälkeen alkoivat jouluviikolla partakarvatkin huurtua.
Reippaasti mentiin kahdenkympin kylmemmälle puolelle. 
Joulukuun loppupuolella meille sitten tuli vihdoin kunnon talvi eli lunta ainakin polviin saakka ja pakkastakin vuoden loppua kohden satoja asteita kun ne lasketaan yhteen.


Talvikarvainen hevonen kestää paremmin pakkasta ja kuivaa lumisadetta kuin märkää ja tuulta.
Lähtökohtaisesti hevoset ovat kylmänkestäviä. 
Valintojen vaikeutta? 
Syntymäpaikkaansa ei itse voi valita, asuinpaikkansa kuitenkin aika hyvin, ainakin meillä Suomessa. 
Itsekin olen täältä Lapista jo kolme kertaa lähtenyt: ensimmäisen kerran koiran kanssa pääkaupunkiseudulle jo heti ylioppilaaksitulon jälkeisenä syksynä.
Toisen kerran matka taittui yhden koiran, yhden hevosen ja yhden miehen kanssa, jälleen samaiselle pääkaupunkiseudulle. Kolmannella kerralla mukana olikin jo neljä hevosta, kaksi vuohta, kaksi lammasta, kaksi koiraa, kaksi kissaa ja se yksi ja sama mies. Kolmas kissa karkasi muuttoaamuna naapuriin ja elikin siellä heidän kanssaan ainakin seuraavat kymmenen vuotta. 

Palatessa muuttokuormat ovat olleet lähes yhtä absurdeja.

Kotiinpäin
Kuten missä tahansa muuallakin, myös täällä maalla elämä on otettava vastaan sellaisena kuin se nyt sattuu sinä aamuna eteen nousemaan. Valinnut ei valita vai miten se meillä Suomessa meneekään.

Kylään tullaan vaikkei kutsuttaisikaan.
Yhteistä hyvää etsimässä

Matkaajan mukana thanko-tansseihin?
Kun valitsee työnsä maailmanmatkaajien parissa, täytyy varautua siihen, että joka päivä saattaa joutua oppimaan jotain uutta.  Voi joutua jopa arvioimaan uudelleen asioita! 

Se, mistä meikäläisen maalaissielu saa rauhan, voi olla vieressä seisojalle kauhistus. Ja päinvastoin. 

Työmaalla 10.12.2002
Minä, miljoonien muiden tavoin, tykkään räpsiä kuvia. Otan kuvia pienellä digikameralla ja kolmella puhelimella ja haaveilen oikeasta kamerasta. Arkipäivästä ympärillä ei kuvauskohteita puutu. Lyhyen päivän erityinen valo vielä antaa lisäintoa tapahtumien ja näkymien tallentamiseen.
Tänä talvena sitten näin ensimäistä kertaa kepin nokkaan nostettuja puhelimia - siis kameroita. 

Miten kätevää, ajattelin. Kun ihmiset tulevat noista kaupunkivaltioista, jossa asukkaita voi olla yli
7 000 henkeä neliökilometrillä, on tosi näppärää nostaa puhelin-kamera ylös ja ottaa kuvia väkijoukon ylitse. Siis väärin! 
Puhelin - kamera suunnataankin sopivalta etäisyydeltä itseä kohti. Sehän oli tietysti thanko tai muu vastaava selfie-keppi. Sillä saa selfieitä sopivalta etäisyydeltä. Minunkin selfieni olisivat ehkä onnistuneet paremmin kepin kanssa, joskin selfien syvin olemus on edelleen minulle aukeamatta. Toisaalta mietityttää, miten vastataan kepin päässä soivaan puhelimeen, ehkä hands-free? 
Työmaalla 25.12.2014
Oppimista tapahtuu oletettavasti puolin ja toisin. Hetkellisesti meidänkin väestötiheytemme, joka on 0,8 henkeä /kmnousee maailmanmatkaajien ansiosta. Pääsemme paitsi näyttämään heille "pimeän kaamosajan", joka onkin upeaa valoa, myös vaikkapa kertomaan ettei meillä ole ikiroutaa vaikka se usein tähän aikaan vuodesta siltä tuntuukin. Vainajatkin saamme maahan vuoden ympäri. 

Arjen iloja
tulee vastaan, ja niitä on mukava jakaa. Jouluviikon pakkaset rajoittivat ratsastuksia, mutta muuta mukavaa touhuttavaa tallista ja hevosten parista löytyy aina. Jaettu ilo kasvaa isommaksi!

Molemminpuolista hoitoa
Kaunista ja kuulakasta, kylmääkin
Entä sitten kun on oikeasti kylmä?
Siis sellainen polttava kylmyys, joka ei vain värisytä vaan joka särkee ja tekee ihon allakin kipeää. Se sellainen kylmä alkaa jostain - 30° C:n tienoilta ja puuduttaa ihmistä sisuksia myöten mitä lähemmäksi neljääkymmenta miinusastetta mittari vajoaa.

Ei auta vaikka mittariin tuijottelisi puolen tunnin välein. Kylmä on ja pysyy ja lisääntyy hetki hetkeltä. Ja kaikki omat suhteelliset teoriat menevät pieleen. Kun arkea ei voikaan suhteuttaa mihinkään vaan kaiken on pyörittävä.
Miinus kolmessakympissä huurtuu turpakarvojen lisäksi jo tukkakin, silmistä puhumattakaan
Sitten kun seistä tönötät siinä pihalla, modernin (laina)auton vierellä ja tuijotat polttoainesäiliön luukkua, joka ei aukea. Testi on suoritettava kotipihalla, kuka haluaa olla bensa-asemalla mittarin tukkeena kun luukku ei aukeakaan? Siinä ehtii jälleen ajatella monenlaista eikä se niin luksuselta enää tunnukaan. 

Maassa valuu lämminvesipussi, jolla ensin koitit sulattaa luukkua. Siitä vesi valui paitsi auton kylkeen, myös kengälle. Se jäätyy siihen hetkessä ja toinen kenkä jäykempänä on lähdettävä hakemaan lisävarusteita. Kun ei voi suhteuttaa arkeen saati tehdä valintoja, vaan tankkaus on tehtävä tänään, koska huomiselle on luvattu vielä kylmempää. 

Kädessä fööni (ajatuksissa se kielletty kuumailmapuhallin, jolla on jo sulatettu omasta autosta erinäisiä osia ja pintoja) ja ajatuksissa joku rauhoittava mantra. Aukea nyt hmm aukea nyt hmmmm - vaikka mieli tekisi hakea leka ja pamauttaa täysillä auton kylkeen: "aukea p-kele" !

Olen vakuuttunut, että kaikki mielen tyyneyden filosofit ovat kotoisin lämpimistä maista. Täällä kun ei voi edes tyynnyttää itseään hengittämällä syvään. Sekin kun tekee keuhkoille liian kipeää. 

Kuutamolla on hyvä olla
Silloin voi ottaa ja lähteä kauemmaksi, vaikka 15 kilometrin päähän. Nousta lähemmäksi öistä taivasta ja olla varma että tällä neliökilometrillä meitä ei ole liian montaa. Ja olemme kaikki yhtä pieniä ihmisiä.