maanantai 23. marraskuuta 2015

Porukan pienin

tallillamme, siis fyysiseltä kooltaan, mutta ei todellakaan muilta osin. Tietenkin tämä aito ja alkuperäinen, shetlanninponi Voutilan Daniela.

Pakkasta reilut - 20 astetta, 23.11.2015
Tärkeitä hommia, marraskuu 2015
Se taitaa täyttää ihan hyvin noita rodulleen ominaisia kriteereitä eli rakenteeltaan se ainakin on kestävä ja vankka, kyynärvarsi on voimakas ja sääriluu on lyhyt. Rotumääritelmän mukaan shetlanninponin silmäänpistävin ominaisuus on sen elinvoimainen, eloisa olemus (presence). Se on kauniisti sanottu!

Täällä kaamoksen maassa kohti auringonlaskua ratsastaminen on niin last season, joten tässä mennään kohti nousevaa kuuta joulukuussa 1999.
Naisten ja lasten pelastaja

sellaiseksi voisi kai kutsua tätä keskimäärin metrin korkuista pientä , mutta voimakasta ja sitkeää ponia. Niitä nimittäin alettiin käyttää hiilikaivoksissa 1800-luvulla kun
naisten ja lasten työskentely kaivoksissa kiellettiin. Ja kun ihminen ponit sinne pimeisiin kaivoksiin sai raahattua, niin osa niistä vietti loppuelämänsä ilman päivänvaloa tai raitista ilmaa.


Ystävykset Daniela ja Limbo, marraskuusta 2002 alkaen
("Voutilainen" määrää millä kasalla syödään)


 Ystävän kanssa voi rapsutella aina sopivan tilaisuuden tullen (elokuu 2009)

Sopivan kokoinen
tilanteesta riippuen tietysti. Kätevä puoli tällaisessa 93 cm matalassa Voutilaisessa on se, että se mahtuu vähän pienempäänkin karsinaan. Hevostalleissa ei yleensä ole tyhjiä karsinoita ja Voutilainenkin on muuttanut kämppää useampaan kertaan, kun on pitänyt saada uusia asukkeja mahtumaan talliin. 

Koko asettaa sitten vaatimuksia myös toisin päin. Pääsääntöisesti ovet normaalikarsinoissa ovat vähintään ½ metriä liian korkealla. Niinpä Alpo on rakentanut vuosien saatossa useammankin oven kokoon sopivaksi.

Joskus on oveen sahattu ponin kaulan mukainen kaarre, joka on mahdollistanut tallin tapahtumien seuraamisen. Pienin (kapein) ovi johtaa entiseen juureskomeroon, johon oli muutettava kun Voutilainen oli ainoa, joka sinne mahtui. Nykyinen ovi on matala ja tarjoaa lähes esteettömän kulun suureen karsinaan. 

Yhteiset vuodet 
ovat sisältäneet paljon tapahtumia ja Danielasta on tietysti tullut täysivaltainen hevosperheen jäsen. Se oli hevosvanhempien yllätyslahja tyttärelle seitsemäntoista vuotta sitten. Tyynen rauhallisesti poni matkasi halki Suomen ja asettui silloiseen hevoslaumaan itsetietoisin asentein. Sitä ei ole koskaan voinut moittia epävarmaksi, sen luottamus omaan shetlantilaiseen olemukseen on ollut vankkumaton.

Sillä on ratsastettu, ajettu kärryillä ja reellä. Se on ollut mukana erilaisissa yleisötapahtumissa ja asiakaskohtaamisissa, se on toiminut 4H-kerhon kantavana voimana sekä hevoslauman tasapainoisena jäsenenä. Vuosien ajan se vietti kärsivällisesti marras-joulukuun asiakaspalvelijana brittiryhmien toimintapaikalla. Silloin päätehtävä oli syöminen, mutta se piti tehdä englanniksi. Sillä on ollut muutama ihastus, pääsääntöisesti puoliverisiin ruskeisiin ruuniin. 

Yhtenä kesänä se matkasi muutaman sadan kilometrin päähän tapaamaan samankokoista oria. Kesä kului ilmeisen mukavasti laiduntaessa, Alpo tosin nimitti reissua seksilomaksi. Näin jälkeenpäin ajatellen hyvä niin, mihin me olisimme laittaneet kaikki ne pikku-Deet vuosien varrella?




Lunta tai ruohoa, aina maastoutuu maisemaan.
Kesällä 2010
Senior-ponin etuoikeuksia
syntyy koko ajan lisää. Viime kesänhän se sai olla irti pihapiirissä. Se on ainoa meidän hevosista, joka taluttaa hoitajiaan eikä päinvastoin. Se saa vähän extraa ruokaillessa ja kaikenlaista ylimääräistä tulee myös juteltua sen kanssa tallin käytävillä.

Ja kyllähän se ihan oikeasti näyttää miten tämä maailma todellisuudessa pyörii.
Pienemmästä suurempaan, ihan varmasti eikä päinvastoin.

Miten naurettavaa on raahata shetlanninponi lumihankeen
vain näyttääkseen miten paljon lunta on
Heippa - meikä lähtee, kuvaa sinä ....

lauantai 24. lokakuuta 2015

Pihapiirissä, kotipoluilla

me ykkösmaailman onnekkaat ihmiset, joilla perustarpeet ovat kunnossa, rakennamme omaa onnen kotielämää kukin tavallamme. Vai onko se sittenkin sattumaa ja me vain löydämme itsemme kaiken tämän keskeltä?

Tasan ei käy onnenlahjat ... ?
Daniela (wild&free-poni) aidan paremmalla puolella. 
Ihminen on lyöttäytynyt kotieläinten kanssa yhteen jo kymmeniätuhansia vuosia sitten. Varmuudella voidaan sanoa, että koiran kanssa yhteisen elopolun alku löytyy vähintään 15.000 ennen ajanlaskumme alkua. Kissan kanssa ihminen on viettänyt yhteistä aikaa yli 9000 vuotta ja hevosenkin kanssa n. 6000 vuotta. Pohjolaan hevonen saapui kivikauden lopussa tai pronssikauden alussa eli n. 1300 eaa. Ei ihme, että olo tässä ystäväpiirissä tuntuu kotoisalta. 

Kun talossa on hevosia
siellä käydään esimerkiksi seuraavanlaisia keskusteluja:

- Missa meidän terävät sakset on?
- Hmmm... tallissa (aina löytyy leikattavaa, jouhet, häntä, vuohistupsut...)

- Hei, onko meillä kuumemittaria?
- Joo, se on tallissa (kyllä, hevosilta mitataan myös lämpöä/kuumetta ja ei, sitä ei mitata suusta tai kainalosta)

- Onko meillä jesaria? (ilmastointiteippiä)
- On, tallissa.

- Eikö meillä ole kelmua, siis elmukelmua ruokien päälle?
- On meillä, tallissa siinä hyllyssä (kavion suojaukseen tarvittiin kun laitettiin kipsiteippiä)

Ihan jokapäiväistä hevosihmisille. Hämmentyneitä ilmeitä nähdessään, sitä ei vain aina muista ettei kaikissa Suomen kotitalouksissa oikeasti asu hevosia.

Kuulumisia
vaihdetaan. Ja hevoskuulumiset tulevat yleensä ennen ihmiskuulumisia.

Lisan potilaspäivien aikaan: lääkettä maustettuna B-vitamiinilla ja magnesiamaidolla
Tätä kirjoittaessa ei enää lääkitystä. Nyt voi jo puhua toipilaasta, ei vain sairastuneesta.
Juttutuokio ulkosalla tekee hevosihmisen iloiseksi.

Sateinen kesä on maalaispihapiireille haasteellinen. Hevosten ulkoilutarhat pehmenevät. Heiniä, varusteita, kulkuväyliä joutuu suojamaan ja kunnostamaan.

Lokakuun alussa oli upeita kirkkaita ja kuivia päiviä, alkutalven tuntua siis.
Tilasimme isomman koneen tarhan pohjia kunnostamaan ennen talvea.
Ratsastusreissun päätteeksi kaverit vaihtavat kuulumisia
Tungosta terassille

Jos ovat hevosihmisten tavaroiden etsinnät omituisia, niin saattaa eläinkeskeinen ihminen joutua muutenkin erikoisiin tilanteisiin "ihmismaailmassa". Siihen tottuu kyllä. 

Kun maalainen joskus pääsee suuren maailman kaupungin kauppoihin ja löytää sieltä salviaa 150 g:n pusseissa (normaali yrttimaustepurkki keittiöön sisältää yleensä 15 grammaa) hän saattaa ostaa niitä vaikkapa neljä kappaletta. Kanssaihmiset kommentoivat iloisesti, kuinka hekin käyttävät paljon yrttimausteita ruoanlaitossa! Ei maalaisen silloin tarvitse tunnustaa, että ostaa sitä hevoselle, koska salvia vaikuttaa tammojen hormonitoimintaan rauhoittavasti.
Tai apteekissa voi ihan pokerikasvoilla käydä ostamassa kolme kertaa viikossa vatsansuojalääkkeitä isot laatikot. Hevosten annokset ovat hevosten annoksia, ei siinä kolme tablettia päivässä riitä. 

Martin after-ski asu kiinnostaa Lisaa



Koirat ihmisten maailmassa


joutuvat niille outoihin tilanteisiin, kuten hevosetkin. Arjen sujumisen kannalta, kaikille tulee joskus vastaan asioita sieltä mukavuusalueen reunoilta ja ulkopuoleltakin.

Brishan, pietarilaisen katukoiran,  maailmassa on tapahtunut paljon vajaassa vuodessa. Se on meille ihmisille melkoinen peili: hienovaraisen, herkän, vastavuoroisen kanssakäymisen opettaja. Yksikin väärä liike, sana, hengitys tai sormen värähdys - ja se menee menojaan pois tilanteesta. Mutta luottamusta on jo paljon olemassa.
Automatkalla käsinkosketeltavaa pelkoa. Kyllä se siitä, sanoo silitys.
Kun auto ei pidä ääntä eikä liiku, niin alkaa sujua. Siis tämä ookaaminen.
Opettajalla on onneksi itsevarmuutta.

Vastavuoroisesti myös ihmiset kulkevat koirien maailmassa

ja meillä se tapahtuu metsässä. Silloin minä kuljen pääsääntöisesti koirien tahtia, suuntaa en välttämättä anna niiden valita - siis jos aion palata kotiin ennen yötä. 
Vaihtoehtoja liikkumiseen on vain muutama: jumalattoman hitaasti, koska jokainen mätäs on potentiaalinen myyrän/ketun/maalinnun/oravan  tai jonkun muun asunto tai vähintäänkin se on siinä istahtanut. Toinen suosittu vaihtoehto on mieletön kiitokävely takakenossa, koska se myyrä/kettu/maalintu/orava tai joku muu on juuri mennyt tästä. Kettu jätti kirjeen!

Ihminen ei pysty edes kuvittelemaan tuota aistien ja vaistojen maailmaa, siinä voi vain roikkua mukana. 
Brisha syö pakastemustikoita

Nysse keskustelee jonkun ylemmän kanssa

Tulematon talvi 

on taas leikkinyt kanssamme kuten useana syksynä tätä ennenkin. Kyllä vuodenaikariippuvaiselle ihmiselle on hankalaa tämä epävarmuus. Onneksi siihenkin tottuu.

Lopuksi muutama onnellinen ja haikeakin havainto näiltä kotoisilta poluilta.

Virtaava vesi ei mene umpijäähän - ainakaan ihan helpolla
Mutta kaunis on tyynenkin lammen pinta...
... luistelu on koirillekin uusi kokemus

Tämä taas oli uusi kokemus minulle: kuukkelin kanssa jaettu kahvihetki. 


Ja tästä voimme vain uneksia.
Uneksikaamme siis! 


tiistai 22. syyskuuta 2015

Syksyn tuulia

tunnustellessa ohessa vielä pieniä kesän ja alkavan syksyn kuvatuokioita. Hauskinta sateisen kesän kuluessa on ollut seurata pienen villiponin touhuja pihapiirissä. Se liikkui alkukesällä riimu päässä. Aina siihen asti kunnes juuttui riimustaan auton peräkärryn laitakoukkuun, jolloin se sitten veti kärryä useita metriä mukanaan.
Mikä vapaus se sellainen puolittainen vapaus on? Nyt on riimukin laitettu tallin naulaan ja villiponi kulkee tiluksillaan täysin vapaana.  
Voutilainen viidakossa
Siitä sisään mistä portti on auki.
Kylvimme yhden tarhan heinälle ensi kesää varten. Voutilainen ottaa siis vähän ennakkoa.
Se kulkee tallin toisesta ovesta sisään ja toisesta ulos. Tutkii tyhjät karsinat, käy lantalassa kakalla (!) ja piehtaroi ratsastuskentällä. Tulee kun huudetaan, tai sitten ei. Seuraa talon tilannetta pienen shetlanninponin suurenmoisella itsevarmuudella.

Alpon kanssa heinäpaalua siirtämässä
Toiset touhuaa, toiset syö.
Tässä tarkistuksessa Martin eväsheinät. 
Loppukesä on kuljettu päivä kerrallaan, kesän lämpöä saatiin elokuussa. Ratsastuskurssilla lainahevosella, kotihevosten kanssa puuhastelua. Aina on vuorokaudessa yhtä vähänlaisen tuntuisesti tunteja kun on mieluisaa tekemistä.  

Lisan kanssa tuli pientä takapakkia ja se on ollut karsinalevossa pari viikkoa. Se voisi varmaan ulkoillakin varovasti, mutta koitamme ottaa niin varman päälle kuin se tämän hankalan taudin kanssa yleensä on mahdollista. 

Lisa ilmaisee mielipiteensä 

Koira kuuli kurkiauran

ja sitten sen näin minäkin. Yksi aisteistani, kuulo, on nykyään melko huonosti toimiva. Eläinten kanssa touhutessa on se hyvä puoli, että ne osaavat ilmaista itseään myös puhumatta. Pitää vaan olla tarkkana.  Niin olisi tämäkin kurkiaura jäänyt kokematta ilman eläinkavereita. Kurjet lentävät kilometrien korkeuksissa, tällä kertaa sen verran alempana että minäkin kauniisti kaartuilevan lintuauran erotin. 
Nysse kertoo minne kannattaa katsoa
Vanhan kansan uskomusten mukaa kurki kannattelee koko taivaankantta. Paljon sillä siis on vastuuta harteillaan. Samasta syystä talon oleellisin ryhdissä pitäjä on kurkihirsi. Sanottiin myös kurjen ennustavan asioita äänellään. Keväisin ne varoittavat ihmisiä heikoista jäistä. Ja syksyn tullen varmaankin muista asioista.

Brisha ja Nysha ja sanomattomat jutut
Kurkipellolla koirien kanssa rämpiessä, muistan kuuluvani eliittiin eli maailman hyväosaisiin.

En tietenkään mahdu siihen kaksikerroksisen linja-auton joukkoon ihmisiä, jolla on omaisuutta enemmän kuin maapallon 3,5 miljardilla köyhimmällä yhteensä, mutta olen silti etuoikeutettu. Olen tavallinen suomalainen palkansaaja, pienyrittäjä, asuntovelallinen ja veronmaksaja. Minä osaan lukea ja kirjoittaa, minä saan vapaasti ilmaista mielipiteeni, minä voin päättää mitä meillä tänään syödään. Näin ei todellakaan ole kaikkialla maailmassa.

Eikö meidän kannattaisi katsoa ylöspäin ja eteenpäin?
Jos ratsastan ja tuijotan vain hevoseni niskaa, itseeni tyytyväisenä hykerrellen, kopsahdan todennäköisesti päin maneesin seinää tai kentän aitaa, pahimmassa tapauksessa päin toista ratsukkoa. Sama se on kävellessä: jos tuijotat vain omia kengänkärkiäsi, saatat jäädä siihen uskoon, että maapallo todellakin on litteä. Kun nostamme katseemme, emmekö näe vähän kauemmaksi? Näemme että maapallolla ei sittenkään ole reunoja ja täällä kuljeskelee aika paljon muitakin ihmisiä. 

Kurkipellolla kulkiessani minulla ei ole harhakäsityksiä siitä, että minulla olisi jotenkin enemmän oikeuksia tämän Telluksen suhteen kuin miljoonilla muilla ihmisillä. Velvollisuuksia kylläkin, kuten meillä kaikilla hyväosaisilla. 


Sitten vielä muutama sana Martista ...

koska elämään mahtuu paljon iloisia asioita. Jopa me suomalaiset osaamme iloita - vaikka se joskus tiukkaa meille tekeekin! Iloitseminen tekee myös hyvää.

Martti on nyt seitsenvuotias, ruskea quarter - ruuna. Kotona syntynyt ja kotona aika paljon aikaansakin viettänyt. Ellun sanojen mukaan "epärohkea" (ei siis arka!), mutta vilpitön, utelias ja kaveriinsa luottava. Huumorintajuinen, joskin ratsastajan pilkkuvirheet huomioiva veijari. 

Seuramme järjesti lännenratsastuskilpailut naapuritunturin maisemissa, Pyhällä. Sinne sitten Ellu ja Marttikin. Martin elämän ensimmäiset kisat ja Ellullakin oli kai noin 10 vuoden kilpailutauko takanaan oman kentän kisoja lukuunottamatta. Ihan oli iloinen päivä.

Verryttelyä ja taukoilua varikolla
Allaolevat kuvat on ottanut Pasi Hiltunen, joka on tainnut vuosien saatossa ottaa vähintään tuhansia, todennäköisesti kymmeniätuhansia kuvia myös hevosista ja ratsastajista eri tilanteissa. Siispä näihin kuviin, näihin tunnelmiin! 

Kilpailuissa ratsukot odottavat rivissä eli line-upissa tuloksien julkaisemista.
Kilpailujen tuomari ja ring steward eli kehäsihteeri laskevat pisteitä tarkkoina. 
Trail on lännenratsastuksessa tarkkuutta ja kuuliaisuutta vaativa laji. Tässä Ellu ja Martti portilla, joka
tulee avata ja sulkea sujuvasti, hevosen koskematta porttiin tai naruun. 
Kilpailijen radat ovat lyhyitä ja niissä esitetään yleensä kaikki askellajit
... ja Hakuna Matata!

Lännenratsastuksessa kilpaillaan myös lajissa nimeltä Freestyle Reining. Siinä esitetään karjapaimennuksesta jalostettuja reiningliikkeitä musiikin tahdissa. Liikkeissä arvostellaan tekninen ja taiteellinen suoritus. Esitystyyliin sopiva pukeutuminen on sallittua.

Areenalle tulossa, ystävykset Timon ja Pumba

Hakuna matata
Sana ihana on
Hakuna matata
Kertoo kohtalon

Ei huolen häivää
Päivä on huoleton
(Anna palaa skidi)
Filosofiaa
Näin on se vaan
Hakuna matata.



perjantai 14. elokuuta 2015

Lisa ja Mr O'Grady

tapasivat toisensa viime viikonloppuna Kiuruvedellä, Savon eläinsairaalan klinikalla. Kesän alkupuolella tästä ei vielä ollut tietoa. Elämässä tapahtuu joskus yllättäviä käänteitä, hyviä sellaisia.

Stephen (Steve) O'Grady, DVM, eläinlääkäri ja kengittäjä
Hänet on nimitetty "International Equine Veterinarians Hall of Fame":in ja hän toiminut FEI:n edustajana
Lisan "omalääkärin" ansiosta meille tarjoutui mahdollisuus osallistua demo-potilaana eläinlääkäreille ja kengittäjille kohdistetulla kaviokurssilla. Lisan tila on kesän aikana ollut stabiili, mutta siinä ei ole kuitenkaan tapahtunut käännettä tai selvää muutosta parempaan. Se on voinut ulkoilla ja on käytännössä ollut ilman lääkitystä, mutta sairauslomalla silti, nyt jo reilusti 7 kk:n ajan. Emme siis epäröineet hetkeäkään päätöstä lähteä tuolle 1100 km:n viikonloppureissulle. Lisa taitaa olla varsinainen reissunainen, onhan se aikanaan saanut alkunsakin lähes 900 km:n päässä kotoa, missä sen emä kävi sulhasta tapaamassa.

Lisa matkusti totuttuun tapaan Ellun ja Temen kanssa Kiuruvedelle. Koska salamatkustaminen pick-upin penkkien takana tai hevostrailerissa ei tuntunut realistiselta, minä harrastin downshiftaamista bussilla, junilla ja taksilla. Suomi on paitsi pitkä, niin paikoin myös leveä maa. Ja harvaanasuttu.

Lisan hotelli on tuo edempänä oleva punainen rakennus
Lyhyt yö, pitkä päivä 
mutta kumpikaan ei painanut. Kurssilaisilla oli ollut teoriaopetusta edellisenä päivänä ja lauantai oli omistettu demoille (yhteensä neljä hevosta) hevossairaalan asiallissa tiloissa. Siellä oli mukava ja välitön tunnelma. 

Aamunavaus: Ellu ja Lisa röngtenissä, kaviot palikoille ties monettako kertaa.

Röngtenkuvat heijastettiin seinälle ja ne käytiin seikkaperäisesti läpi. Tämä on se asian varsinainen ydin: röngtenkuvien perusteella eläinlääkäri ohjaa miten hoitoa jatketaan ja osaava kengitysseppä korjaa kavion asentoa ohjeiden mukaisesti. Nyt tapaisimme huippuammattilaisen, joka on näitä molempia. 


Steve O'Grady toimi kengitysseppänä (USA:ssa kolmen vuoden koulutus) yli 10 vuotta ennenkuin hakeutui opiskelemaan eläinlääkäriksi. Hän on luennoinut ja opettanut sekä kirjoittanut kymmeniä artikkeleja kavioalueen ongelmista ja sairauksista. Hän tarjoaa konsultointia erikois- ja sairauskengityksen saralla. Hänen kotisivunsa löytyvät tästä. Sieltä olimme jo keväällä hakeneet oppia, mm. Lisan ensimmäiset puukengät rakennettiin itse (wooden shoe). 

Lisa sujahti hyvin seppien sekaan ja sopu antoi sijaa kaikille
Tässä Lissua riisutaan paljasvarpaiseksi. 
Stephen O'Grady asian ytimessä
Paikalla oli n. 40 asiaan vihkiytynyttä kurssilaista.
Kukaan ei ole seppä syntyessään
tuli kyllä useasti mieleen päivän aikana. Sekä itse maestron työtä katsoessa, mutta myös kotimaisten ammattilaisten toimintaa ja asiaan tarttuvaa tekemistä seuratessa. Kengitysseppä tekee ja hänen on osattava niin paljon muutakin kuin "lyödä hevoselle kenkä kiinni". Asiaa joutuu opiskelemaan ja harjoittelemaan, se on todella varsinaista käsityötä ja luovaa sellaista. 

Englanninkielessä kengittäjää luonnehditaan: one who combines the art of horseshoeing with the profession of veterinary surgery. Siinä se on aika hyvin sanottu. 

Tutkimista, havannointia, tunnustelua, analysointia.
Seuraava yllätys meille oli se, että Steve sitoi essun eteensä ja ryhtyi itse työskentelemään Lisan kanssa. Hän työskenteli perusteellisesti ja kurssilaisten kanssa koko ajan kommunikoiden: myös asian harrastajalle selvisi heti miten syvän ja laajan, tiedollisen ja taidollisen huippuosaamisen kanssa olimme päässeet kosketuksiin. 

Tämä kuva saa hevosenomistajan nöyräksi ja tuntemaan suurta kunnioitusta
Seppä työstää kengät tarpeen ja tilanteen mukaan, tässä Steve rakentaa vasenta etukenkää
Tarkistusta, hienosäätöä 
Kolmen sepän laaduntarkkailua

Sairaskengitys
on oleellinen osa kaviokuumepotilaan hoitoa. Potilas olisi aina hoidettava kavio kerrallaan, koska jo pelkkä seisominen kovalla alustalla voi olla sille vaikeaa. Joskus antura voi olla ohut tai tulehdus on niin ärhäkässä vaiheessa että hevosen on vaikea esimerkiksi pitää pitkiä aikoja jalkaa ylhäällä. Lisäksi muutokset kavion asentoon usein kipeyttävät hevosta joksikin aikaa.  
Lepohetki
Ihan vaan pienet tirsat ...
Lisa oli erinomainen demohevonen kurssilla.
Se jaksoi rauhallisesti kaiken tarvittavan ja antoi kärsivällisesti eri ihmisten nostella
jalkojaan ja tutkia kavioitaan kymmeniä kertoja päivän aikana.
Molemmissa etukavioissa on sairauden aiheuttamia muutoksia ja kavioiden kasvua pyritään ohjaamaan
terveempään suuntaan. Steven mukaan kuukauden kuluttua otettavissa kontrollikuvissa muutoksen parempaan pitäisi näkyä.

Ennen kotimatkaa 
Lisa teki tuttavuutta Jaakon kanssa, joka vuoli ja raspasi Lisan takakaviot. Ja mieluisat yllätykset ovat saaneet jatkoa kotiipaluun jälkeen. Lisan tuttavuus Jaakon kanssa jatkuu syyskuussa, jolloin kaviot jälleen kuvataan ja kengitys tehdään niiden perusteella. 
Muut taisivat jo mennä syömään? 
Parasta kaikessa 
niiden reissuunlähtöjen jälkeen on tietenkin tulla takaisin kotiin. Rankka reissu, mutta niin täynnä asiaa. Kiitos meitä auttaneille!