keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Kaikkea paljon

ja mieluiten yhtäaikaa, ihmisen mieli on mittaamaton. Olemmehan me muutenkin aika outoja olentoja. 

Me haluamme vihreän kesän ja lämpimän kesäsateen. Mutta ei hyttysiä eikä siitepölyä. Syksyllä voisi olla kaunista ruskaa ja pakkasen puremia puolukoita. Mutta ei päiväkausien sadetta eikä pakkasen palelluttamia sieniä. Ja talveksi haluamme lumen kuorruttamat puut, postikorttimaiseman ja samalla ihanasti lämmittävän auringon. Mutta se ei tietenkään saa sulattaa lunta puiden oksalta, se saisi vain lämmittää meitä. 
Meille luonto on tärkeä, mutta mieluiten mukavina annoksina. 
Sateenkaari lumikuusikossa, ihmisen mielestä mahdollista
Ehkä juuri siksi eläinten on niin vaikea ymmärtää meitä. Me haluamme hevosten juoksevan vapaana ja lujaa, mutta ei niin vapaina eikä ainakaan niin lujaa. Me haluamme niiden keskittyvän meidän tekemisiimme samalla kun itse keskitymme kentän laidalla rupattelevaan seurueeseen. Koiran paikka on lattialla, paitsi perjantai-iltaisin sohvalla. 

Oksalla ylimmällä lienee paras paikka linnuille

Me pidämme linnunlaulusta, haluamme kuulla sitä. Ja kun haluamme vielä enemmän kuulla sitä, vielä lähempää ja vielä kovempaa, me suljemme linnun häkkiin lähellemme. Ja sitten puhkomme linnulta silmät, jotta se laulaisi vielä kovemmin, vielä kiihkeämmin ja kauniimmin, Ja laulaahan se, koska se on sen ainoa keino koittaa saada yhteyttä lajitoveriinsa, jota se ei näe. Ja jota häkissä ei tietenkään ole.  

Talven tuleminen
kestää tänä syksynä kauan. Taidamme suotta pukeutua mustiin kuten harmaana vuodenaikana on tapana. Päivien erilaisuus ja tunnelmien nopeat vaihtelut saavat ajankulun kiertymään nopeammin. Tuntuuko se vain siltä, onko yö tosiaan niin paljon päivää pitempi? Voimme varmaan laskea tunteen yhtä voimakkaaksi kuin järki. Päivän virallinen pituus on nyt noin kaksi tuntia. 

Marraskuun sateet muuttuivat kirkkaiksi päiviksi. Jokunen taisi kyllä jäädä huomaamatta.
Hevosten talvikarva kasvaa ja tihenee, valon väheneminen vaikuttaa enemmän kuin lämpötila.
Sitten sitä kuitenkin yhtäkkiä taas annetaan, sitä lunta siis. Kerralla, nopeasti ja paljon. Olisiko tämä tehokkaalle nykyihmiselle hyvä? Kun kerran talvella lunta pitää tulla, niin pitäisikö sen tulla täsmäiskuna yhtenä yönä? Joskus tuntuu, että meidän kanssamme leikitellään. 

Lumi teki rastat Elsan harjaan.
Tällainen leikki tekee iloiseksi, pimeä unohtuu ja hetken tuntuu kuin maailma olisi kohdillaan.
Arkihuolia ei kannata vielä mihinkään heittää. Arjen rutiinit pitävät meidät päivissä kiinni
Illalla on kahlattava lintulaudalle, on vietävä ruokaa valmiiksi. Tuulessa siemeniä putoilee maahan ja niillekin yön hämärissä on ottajansa. Aamulla pienet varpaanjäljet johtavat jonnekin, pesäkoloon ehkä. Ainakaan tänään se ei joutunut ketun evääksi. Jonkun tutkimuksen mukaan kettu ilmeisesti käyttää maan magneettikenttiä hyväkseen myyriä lumen alta pyytäessään. Se ei siis iloisesti sattumanvaraisesti hyppele lumihangessa vaikka meistä aamuteeven katsojista niin voi tuntuakin.

Tähän aikaan ei yhtään lintua laudalla
Aamulla kaikki on toisin!
Eläinten kanssa
voi haluta vain yhtä asiaa yhtäaikaa. Miten helpottavaa onkaan olla vain yhdessä paikassa kerrallaan. 
Nykyihmiselle se on välillä lähes mahdotonta. Voi meitä ihmisparkoja!

Ja jos kuitenkin voi olla vain yhdessä paikassa kerrallaan, niin eikö se tarkoita että maailmaa voi muuttaa vain omalta kohdaltaan? 

Pikku Brisha, uuden edessä
Brisha tuli paljon kauempaa, jostain toisesta maailmasta. Ehkä ihminen siellä oli vielä vaikeammin tulkittavissa. Ääni tarkoittaa pakenemista ja kova ääni pakenemista vielä vikkelämmin. Tärkeää on olla nopea reaktioissaan, tärkeää on syödä nopeasti ja kaikkea, tärkeää on selvitä hengissä päivä kerrallaan. Miten syvällä kaikki tämä ja paljon muuta voi olla pienssä katukoirassa. 

Nyshan kanssa tutkimusmatkalla, turvallisesti. 
Kuusenpersieeseen!
Miten hyvää tekee itselle nähdä nuoren pennun vilpitön uteliaisuus. Huomata miten sen taidot ja tiedot karttuvat, miten kokemus toisensa perään opettaa niitä elämisen taitoja. Ehkä tästä sittenkin selvitään hengissä!

Wau - mahtavaa .. miten niin kiellettyä?
Tuo on kuulemma ystävällinen. Ja vegetaristi. 
Lintulaudan tarkkailijat
Lajitoverit puhuvat samaa kieltä
Yhteensulautumista leikkien jälkeen
Hymyilevä Apollo
kannattaa aina silloin tällöin kaivaa esiin ja lukea. Eino Leino oli vain parikymppinen kirjoittaessaan nuo yli 30 säkeistöä reilut 115 vuotta sitten. Suvaitsevaisuus, lähimmäisenrakkaus, optimistinen usko ihmisen hyvyyteen. Ei niissä liene mitään pahaa?

" Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk' ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä; ... 

Kirkkaina päivinä lumikin on puuteria ja taivas sininen.
Kuuntelemisen taitoa

Paistakoon viisaus meille kaikille, lajista riippumatta


tiistai 11. marraskuuta 2014

Syyskylvyissä

Mikä tämä on, tämä tällainen vuosi
jossa selvää ei ole edes vaatteiden kuosi?

Marraskuun vesisateessa

Ei jaksa päivään aueta harmaa aamu
askelein raskain laahustaa jokainen haamu
edessä valoton päivä, on ajatus raukea
jäinen pimeä maa, ei mielikään aukea. 

Kun esi-isät loivat marraskuun
se oli jo merkki vuodenajan muun.

Silloin kuolon kuussa maan kasvit meni martaalle
Nyt satatuntinen sade ajaa meidät hulluuden partaalle!

Kirkasvalolamppu kello 13: ssa!
Niin pimeää ja mustaa, pitkiä öitä.
Kai ne kirkkaaksi kääntyy, tulee tähtien vöitä?


lauantai 1. marraskuuta 2014

Reunalle heitetyt

Miten tämä marraskuu voi tuntua niin pitkältä? Juurihan se alkoi eikä loppua ole vieläkään näkyvissä.

Valevaloa
Kaamoksen tuulikaapissa ajatukset karkaavat, kulkevat aivan omia polkujaan. Mikä ihmeen voima on heittänyt ihmisiä tänne reunamaille? Tavarat jäätyvät maahan kiinni, luihin tuulee eikä viimetalvista pipoa löydy mistään, aamulla ihmettelet ajatukset raskaina miksi yö on yhä täällä. Tarvitset jalkaasi paksut sukat, mutta ne eivät mahdu kenkiin.

Tänäänkään emme tavanneet muita
Aamuhämärissä talutat hevosia routaisia polkuja pitkin. Nuoret hevosetkin kävelevät varovasti, lyhyin askelin. Käsiä palelee eteläisten maiden ihmisille tarkoitetuissa hanskoissa. On koitettava pysytellä keskellä vaatteita ettei kylmä mahtuisi kylkeen kiinni. 

Lintukotoonko?

Onko siitä vain kuusi viikkoa kun ne pääskyperheen kakkospojat lähtivät? Miten tässä taas kävi näin. Olisiko se mahdollista: seurata vaan linnunrataa ja matkata muuttolintujen mukana lintukotoon?

Suomalaisen kansanperinteen mukaan lintukoto sijaitsee taivaan ja maan yhtymäkohdassa 
Pienen ajatusten suoman hetken kaikki on toisin! Kuljetat hevosia keveissä vaatteissa, lempeä tuuli mukanasi. Hevoset ovat notkeita, ne kulkevat joustavin askelin, niiden karva on lyhyttä ja silkkisen pehmeää. Maa jalkojen alla on lämmin ja kenkiin lentävä hiekka valuu heilauttamalla pois.  Aurinko lämmittää selkääsi kun siirryt iltapäivällä patiolle levähtämään. Ympärilläsi muiden samankaltaisten puheensorina. Ehkäpä lasissasi läikehtii jumalten juoma. Eksoottiset ja värikkäät linnut visertelevät auringon laskiessa.

'Arktinen persoonallisuus' iskee kiinni 

Ilmeisesti jo roomalaisen historioitsijan Tacituksen mukaan, suomalainen on ollut sovussa ympäristönsä kanssa, muistuttanut ympäristöään. Ja niinpä minäkin yhtäkkiä havahdun marraskuisista haaveistani.

Patiolla istuessani tulee pimeä. Miten yöllä voisi tulla pimeä! Minä haluan valoisan Lapin yön. Jalkaani pitkin nousee jokin niljakas olento, joka on suurempi kuin päästäinen, sehän on tunturisopulin kokoinen! Hui kauhistus, minä haluan vain  hyttysiä, mäkäriä ja polttiaisia! Tavallisia hämähäkkejä, jotka liikkuvat viileässä hitaammin. Patiolla on muutenkin aivan liian kuuma!


Pohjolan oloihin sopeutuneet suomenhevoset odottavat emännän horroksesta heräämistä.
Heinäkello toimii vähäisemmässäkin valossa
Meillä linnut ovat sinisiä vain saduissa
Pohjoisen ihmisen persoonallisuutta luonnehtii erityisesti sopeutuminen vuodenkiertoon, mutta myös sopeutuminen kylmään,valoon, pimeään ja kosmiseen säteilyyn.* 

Hereillä talviunessa

Arkiset askareet pitävät päivänsyrjässä kiinni. Kovin paljoa ei voi tehdä, olkoon siis luontaista tyytyä vähempään. Valittaa saa, mutta kun tekee sitä vain aivan vähän ja itsekseen, niin senkin kestää.

Kiveäkin kovempi!
Tästä meitä ei pelasta kuin lumi, joka viipynee maassa kuusi tai seitsemän kuukautta.
Vuodenajoista haastavin: maa on kahdella karvalla. Sama uudestaan keväällä.
Vanhan sanonnan mukaan ihmisen mieli on silloin levoton. 
Se yltää juuri ja juuri aidanrakoon. Huomenna ei siihenkään.

Meitä reunalle heitettyjä on kuitenkin aika paljon.

Kalottialueella (60 leveyspiirin pohjoispuolella) asuu 10 miljoonaa ihmistä. Heistä puolet on suomalaisia. *

Talismaaneista parhain: aurinko. Vaikka vain heijastuksena. 

* -merkityt asiat olen poiminut rovaniemeläisen psykiatrin, Antti Liikkasen, teksteistä

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Ja sitten me taas Lissun kanssa reissattiin

tällä kertaa naapuritunturiin. Edellinen reissu Lisan kanssa tuli tehtyä noin kaksi vuotta sitten kun matkasimme Pohjanmaalle lehmiä paimentamaan.  Olemme siis varsin kotona viihtyvää lajia!

Tänä keväänä päätimme ratsastusseurassamme järjestää Ruska Western Show-tapahtuman syyskuussa. Keväästä syksyyn on pitkä aika, näinhän uskomme aina keväisin. Sehän tarkoitti myös, että meillä olisi Lisan kanssa koko pitkä kesä aikaa valmistautua meille uuteen kokemukseen.

Siellä me sitten oltiin, tapahtumapaikalla
(kuva: Pekka Hänninen)
Keväällä odotetaan kesää
silloin kaikki on mahdollista, silloin on vilpitön pyrkimys tehdä kaikki odottavat hommat. Aikomukset ovat lähempänä toteutumistaan kuin koskaan aikaisemmin. Tosin leppeissäkin tunnelmissa luonnolla on kiire: pitää pariutua ja pesiä, kukkia, siementää, opetella lentämään. Meillä varttuneimmilla ja vakiituneillakin riittää kesäaskareita pihapiirissä ja työmaalla. Hevosilla on sitten aivan omat kuvionsa. 

Lisan kesään kuuluvat kaikki tärkeät laumatoimenpiteet. Priori nro 1. 
Sen lisäksi, että olen idealisti ja uskon, että hyvään kannattaa pyrkiä, olen myös optimisti. Uskon vakaasti, että koska valoa on 24 tuntia vuorokaudessa, niin on myös aikaa tehdä kaikki se keväällä aiottu. Vähintään siis tuo mainittu tuntimäärä vuorokaudessa. 

Minulle ratsastus on urheilua
ja kilparatsastus on huippu-urheilua. No,  miten sitten varttuneempi naishenkilö, jonka ratsastus sattuneesta syystä on viimeisen vuoden ajan ollut erittäin vähäistä ja muukin urheilu enemmän tai vähemmän hyytynyttä? Jalka ei singahda nuolen lailla mihinkään ja hikeäkin pukkaa vaikka olisi kuinka viileä ilma. Kylki on lytyssä toiseen suuntaan, jalat jäykät toisaalle ja keskivartalo etsii itseään. Eikä täällä oikein kuulekaan mitään. 

No se on vain tehtävä. Ratsastuskunto tulee vain ratsastamalla. Onneksi on tuo penkki, minkä päältä nousta satulaan! 

Katariinan kurssilla elokuussa mieli ja tunteet hyvässä sovussa
Lisan pitää kantaa paitsi itsensä, myös emäntänsä.
Emännän homma olisi tehdä kantamisesta
mahdollisimman kevyttä
Hevosille aika moni asia on helppoa, yleensä me ihmiset sitten vaikeutamme asioita, halusimmepa sitä tai emme. Olemme fyysisesti rajoittuneita ja mielikin meillä myllertää turhan monimutkaisesti aina välillä. 

Nyt veti kotiurheilijan vakavaksi.
Kaikki maailman väsymyskin makaa olkapäillä.
Valmentautumista? 
Selvää oli, että tuo mainittu 24/7 osoittautui tänäkin kesänä illuusioksi. Tiettyjä asioita ei voi nopeuttaa (varmaankin omaksi parhaaksemme). Oli siis otettava muut keinot käyttöön. Lisa taisi aavistaa tämänkin. 

Tällalailla vaan kevyesti, jalkaa toisen eteen ja ylös....

Kun ratsastuskunto ei siis riittäisi, tuli nyt huolehtia vain siitä, että elämä meillä molemmilla jatkuisi yhtä tasapainoisena kuin ennenkin. "Trail at Halter"- säännöt tutuksi ja ilmoittautuminen siihen.

Viimeisinä päivinä jännitystä tuli mukaan. Tapahtumaa edeltävä yö oli levoton, piti muistaa hengittääkin oikein! Mitä jos siellä on niin paljon polttiaisia, että tulemme molemmat ihan hulluiksi? Mitä jos traileri kaatuu? Mitä jos Lisan mielestä kaikki paikalla olevat ruunat ovat mahdollisia sulhaskanditaatteja? Mitä jos tuuli tempaisee hatun päästä? Ei ole olemassa sellaista asiaa mikä ei kauhistuttaisi, jos sitä miettii aamuyöllä.

Ja sitten menoksi!
Aamulla kaikki on onneksi aina toisin.
Ympärillä oma tukijoukko, joka rauhallisesti teki aamusta parhaan mahdollisen. Polttiaisia ei ollut, traileri kulki tasaisesti hyvän kuljettajan kanssa, Lisa ei tullut kiimaan ja hattukin pysyi päässä. Meille tuli siis oikein hyvä päivä.


... ja sitten se vasemman käden hanska.
Kyllä tästä hyvä tulee, varmaankin. 

Tässä juttelen Lisalle varikolla (en muista millä kielellä) ja tunnollisesti
se asettaa jalkansa samaan tahtiin kanssani
Halter-luokkien "verryttelyssä" tavoitteena oli saada Lisa kävelemään laahustamisen
sijaan. Tässä se astuukin hyvää pitkää käyntiä. 
Lisan työtodistuksesta: "kaikki annetut tehtävänsä radalla se
teki kiitettävällä ahkeruudella ja huolellisuudella, ja sen käytös työaikana
on ollut moitteetonta."
Viisaita sanoja

kuulen usein oppimestarini suusta. Kuten eräällä valmennustunnilla tässä muinoin: "Sinulla on niin hieno hevonen, että voisit nousta sen tasolle kun ratsastat sitä." Siihen on nyt tahto ja pyrkimys.

Kiitos siis sinne minne se kuuluu: kiitos Lisalle, hienolle hevoselle.
Ja kiitos meille kaikille muille, asiassa mukana kulkeville.




sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Limbo, suomalainen hevosyrittäjä


Lopuillaan olevalla viikolla on vietetty mm. yrittäjän päivää suomalaisen yrittäjän kunniaksi sekä suomenhevosen juhlaviikkoa, joka ohjelman mukaan päättyi muutama tunti sitten. Minäkin ehdin vielä tunnelmaan mukaan, tosin yhdistäen nämä molemmat.

Kaikki alkoi aitojen uusimisesta
tänä kesänä. Alpo on tehnyt isoa urakkaa, hakenut riukuja metsästä, parkannut ne, sovittanut teräsjalkoihin, juntannut maahan ... vielä on vanhan aidan purku edessä.

Apulaiset ovat innokkaita vaikkakin vähän vasenkätisiä
Entinen aita kesti noin 12´vuotta, kaikki sateet, tuulet ja lumenmyräkät, muutamat jyrsimiset ja olisiko joskus joku vähän hipaissut kavioillaankin. Ja aidan uusimisesta nousi mieleen näiden vuosien aikana ne kaikki meillä työtä tehneet hevoset. Kuinka suomenhevosia oli joskus asiakaskäytössä enimmillään seitsemän. Nyt alkuperäisestä suomenhevoslaumasta on tallissa Limbo, ruunaporukan viimeinen. Tosin kaksi reipasta, myöhemmin tullutta tammaa edustaa samaa rotua vielä.

Tervolan poikia
Hilton Kilinän varsa, vuonna 1998 syntynyt suomenhevonen muutti meille nelivuotiaana untamona. Mutta kun emänemänä on Huli-Bingo, kahdeksan varsaa Tervolassa tehnyt tamma, niin eihän tyttärenpoika voi muuta olla kuin täysverinen suomalainen. Emä Hilton Kilinä on niinikään toiminut asiakaspalvelutehtävissä Rovaniemellä vuosikausia.

Voi pojat!

Millainen on suomalainen hevosyrittäjä? No se on työteliäs, vaatimaton, aika hiljainen ja sopuisa. Vilpitön ja avoin, joka ei tiedä maailman pahuudesta mitään. Joka lähtee töihinsä aina samalla tavalla ihmiseen luottaen, uskoen johonkin yhteiseen toimintaan.

Sellaisena se suomalainen hevonen saa ihmisestä parhaat puolet esille.

Monessa mukana, kaikkien kanssa



Ei sillä tehtävällä niin suurta merkitystä, se homma tehdään mikä kulloinkin on tarpeen.

Nuorten opetusta


Lapsenlikkana yötarhassa
Asiakkaita kesällä ja talvella

Tuhansia rekiasiakkaita ja satoja ratsastusasiakkaita. Kaikki vähän eri kieltä puhuen, mutta onneksi suomalainen ymmärtää eri kulttuurin edustajia. Kaikkina näinä vuosina vain kerran Limbo toi asiakkaan jängän reunalta umpihangesta omatoimisesti takaisin tallin pihaan. Espanjalaisen asiakkaan mielestä "hevonen ei halunnut lähteä". Emme koskaan kysyneet Limbolta sen tarkemmin asiasta.

Omassa porukassa, osa-aikaisissa hommissa

Limbo on nyt 16-vuotias ja on saanut pari vuotta olla helpommilla töin. Hieman kremppaa takajaloissa, mutta kenelläpä ei olisi kaikkien hommien jälkeen. Onneksi hevostilalla on sosiaaliturva kunnossa! Ei tarvitse murehtia tyhjänpäiväisiä asioita, voi keskittyä hyvään elämään. 

Syvää ja aitoa ystävyyttä, edelleen
Ja niin niistä koulutetuista nuorista kasvaa rinnalle aikuisia hevosia
Tämäkin kesä on ollut ihan hyvä kesä. Ainakin suomalaisen mielestä.