perjantai 17. elokuuta 2012

Nyt on sen aika

ja se kesä onkin yhtäkkiä tässä. Mihin hävisivät ne päiväkausien sateet kun maa ei enää ottanutkaan lisää vettä vastaan, katosivatko kaikki inisijät lopulta parempiin suihin? 
Runsailla hyttysillä kasvatettuja
Jatkuvaa liikettä pihapiirissä, siiveniskuja, joita silmä ei havaitse. Kun itse murehtii kesän kylmyyttä, märkyyttä, lämmön puutetta, niin muualla tapahtuu koko ajan.
"Tuotakin pitäisi murehtia, mutta ei kerkiä", muistuvat yhtäkkiä mieleen oman mummon sanat.

Sinä kesänä 
hallaharsoja ei heinäkuussa tarvittukaan. Raparperit jotain muuta kuin tabloid-kokoa, lipstikka suurempi kuin kukaan meistä. Värit, muodot, äänet, aamun lämpö ja hämärtyvän illan haikeus.

Kaiken kasvua, käden ulottuvilla
Paljon on jaossa, koko ajan
Pohjoisen ihmiselle annetaan kaikkea paljon. Ei mitään vähäpätöisen haaleaa tai mautonta, ei mitään standardoitua.

Ei, täällä kaikkea tulee runsain mitoin, mieluiten kerralla. Alkukesän valoa niin, että silmiä särkee. Siinä valossa sitten haravoidaan kohmeista maata toppatakki harteilla täristen. Sitä ei nyt tarvitse muistaa kun aurinko polttaa kahtena elokuisena päivänä pohjoisen ihmisen kalpeat olkapäät.


Lämpötila muuttuu parikymmentä astetta kahden aamun välissä. Niiden väliin mahtuu myös paljon muuta, pohjoisen ihminen tietää sen.

Sillä välin ympärillä
toteutuu väistämätön, sydän on pakahtua sitä seuratessa. Vain pääskysenpoika tietää, miltä ensimmäinen siivenkanto tuntuu. 
Valkoinen ja sininen, pääskysen koti