maanantai 24. lokakuuta 2011

Syksy sisälläni

Pohjoisen luonnon vuodenajat
Pohjoisessa vuodenkierto on aina rytmittänyt ihmisten elämää. Luonto on jatkuvassa muutoksessa, jolloin vuodenaikojakin on laskettu olevan kahdeksan. Entisajan asukkaille nämä vuodenajat määrittelivät mitä kulloinkin piti tekemän. Jokainen vuodenaika oli kai yhtä arvokas? Työteliäs varmaankin, mutta omalla paikallaan.

Syksyiset päivät, alkavatko ne hitaammin?
(Kuva: Pasi Hiltunen)
Ikuinen kesäkö?
Niin monesti haluaisimme vain hypätä kesästä toiseen, lomasta seuraavaan. Kulkisimmeko avojaloin aina?

Jos eläisimme lähempänä luontoa, varsinkin jos eläisimme luonnosta - olisko meidän helpompi ottaa vastaan myös se sateinen syksy ja vähenevä valo? Luonnonkierron syksyhän on tavallaan levon aikaa, sato on korjattu ja laitettu talteen ankaraa talvea varten, ihmisille ja eläimille. Nykyajan ihmistä puolestaan kiihkeästi tahdittaa lomaillun kesän jälkeen "aktiivinen syksy" - salit, kerhot, opistot täyttyvät kun haemme energiaa ja tehoa syksyn töihin.

Mihin ihmeeseen meillä on koko ajan kiire?

Kiireettömät kanat
Isommat kanat käyvät enää harvakseltaan ulkona, maa on kohmeessa ja niiden varpaita palelee. Ne ovat lopettamassa sulkasatoaan, muutama viikko sitten niistä osa oli lähes kaljuja. Niiden elintoimintoja säätelee pääasiassa valo ja syksy on sulkasadon aikaa.

Nykymaailmassa "luomukanat" pidetään elossa keskimäärin kaksi vuotta, tavalliset kanat ehkä noin puolet siitä. Niiden elinolosuhteita säädellään siten ettei katkoksia munantuotantoon tule, vaan ne munivat itsensä loppuun. Ajattelen meidän Helmiä, joka eli varmaan lähes 10 vuotta, ei tosin muninut enää, mutta oli muuten mukavan seurallinen kana. 
Onnellisia?
Kun ei ole nomadi paimentolainen eikä edes metsästäjä-keräilijä, on tutkittava sitä lähipiiriä mikä on. Minä siis jatkoin tutkimusretkeäni kanalaan.

7:n viikon kuluttua marinadissa?
Katsoin noita nyrkin kokoisia, reilun viikon ikäisiä kananpoikia (tai -tyttöjä?). Nykymaailmassa tällaiset kananpojat kasvatetaan kahdeksassa viikossa valmiiksi broilereiksi. Mutta minä ajattelen jo tulevaa kevättä kun nämä ensimmäisen kerran pääsevät ulos, maistamaan ruohoa ja kylpemään auringon lämmittämässä hiekassa. Voi sitä riemua!

Syksyinen luonto lopettaa kiireen
Ihminen tuntuu tarvitsevan luontosuhteen, myös tässä alati muuttuvassa maailmassa.
Syyskesän jälkeen tulee syksy, jonka jälkeen syystalvi, jonka jälkeen talvi, jonka jälkeen kevättalvi, jonka jälkeen kevät, jonka jälkeen kevätkesä, jonka jälkeen kesä.



Sopeutuuko nykyihminen luontoon ja sen rytmeihin?






keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Sanotaan näkemiin



Se aika tulee sittenkin
Jospa minä vielä harjaan, tuosta kaulalta ja harjan alta. Tässä silmien takana ja otsalla on harmaata. Niin minunkin hiuksissani on. Harjatessa olkapäässä vihlaisee, minun niveliäni särkee. Minä talutan sinut ulos. Hei, vanha ystävä, mennäänkö hitaammin, näin aamulla on parempi niin.

Mennäänkö vielä ulos, katsotaan syksyn ohitse tulevaan?



Pysähtynyt ja turvallinen
Voisiko tässä pysähtyä. Voimmeko vielä hetken olla, voimmeko antaa ajan olla? Kuunnellaan säätiedotus merenkulkijoille, sehän tulee jokainen arkiaamu. Jos pysymme ihan hiljaa paikoillamme, pysähtyisikö aika? Jospa minä vielä hetken harjaan, silitän kädellä, tuosta kaulalta ja harjan alta.

Radiossa Hector laulaa näkemiin.



Miss Cricket Pine, "Hiiri"
2.4.1987 Nebraska, USA - 19.10.2011 Luosto

Hannan tamma-mammasta tuli pohjoisessa mummo.
Suku jatkuu, taustalla jälkeläiset kahdessa polvessa,
vieressä Hiiren viimeinen varsa.
Myös seniorit löysivät toisensa!
Tällaisena me muistamme tämän pienen, suuren tamman.
(Kuva: Meeri Simula)


r. Pigall V, "Kalle"
11.5.1979 Ruotsi - 19.10.2011 Luosto


Iloa elämään, joka solulla ja jokaiseen hetkeen.
Ei ole sanoja kuvaamaan tämän kaksikon toistakymmentä
vuotta kestänyttä suhdetta.
(Kuva: Pasi Hiltunen)
Ei päivää ilman kommenttia.
Kuva: Luoston Pikkis)



r. Casper, "Ludvig"
24.3.1984 Hollanti - 19.10.2011 Luosto


Sivistynyt herrasmiesruunani, kaverini
Täysillä mukana, lajista riippumatta.
(Kuva: Pasi Hiltunen)
Somewhere in time's own space
There must be some sweet pastured place
Where creeks sing and tall trees grow

Some paradise where horses go,
For by the love that guides my pen
I know great horses live again.



Capt. Stanley Harrison (born 1899)