Juhannus on kovin suomalainen (?) juhla ja tälläkin kertaa se meni töiden merkeissä. Siinäkin on monta hyvää puolta kuten kaikki töitä tehneet viimeistään Juhannuspäivänä tietävät. Kun kerran valoa eli siis aikaa riittää vuorokauden ympäri, niin päätin töiden jälkeen tehdä suomalaisen iltaretken eli lähteä suomenhevosella metsään. Valitsin kumppanikseni ystäväni Jojon.
Ajatuksissa tämä suomenhevonen
Suomenhevosruunamme Jojo on nyt 22 - vuotias ja yhteistä tallielämää meillä on 13 vuotta. Loppukevään Jojo on saanut olla "asiakastöistä" hieman helpommalla ja selvästi hevosloma on tehnyt sille hyvää. Ilmeet, korvien asennot, pienet hörähdykset kertovat, että sille sopii taas olla porukoissa mukana. Eikun satula hyväntuulisen hevosen selkään ja menoksi!
Sääskiä ja paarmojakin oli ihanassa illassa sen verran paljon, että etenimme pääasiassa ravaten ja laukaten. Varmat askeleet, reippaat liikkeet, kevyt ohjalle. Huomasin, että viime vuosina olen itse ratsastanut sillä todella vähän. Eikä ihme, sillä tämä hevonen on valittu kerta toisensa jälkeen viemään maastoon matkailijoita. Kokeneita, mutta kovin paljon myös kokemattomia ratsastajia. Suomalaisia, norjalaisia, brittejä, hollantilaisia, ranskalaisia, italialaisia, espanjalaisia, sveitsiläisiä, thaimaalaisia, intialaisia ja viime talvena oli ensimmäinen hongkongilainen ratsastajakin. On siis selvää, että tämä suomenhevonen puhuu muutakin kuin suomea!
Siinä tutulla metsäpolulla ratsastaessani ajattelin, että juuri tällainen tulee hevosystävän ollakin. Hevonen, jolla voi lähteä yksin maastoon. Hevonen, joka kulkee määrätyn tien, halutulla nopeudella ja siinä askellajissa kuin ratsastaja pyytää. Hevonen, jota ei tarvitse lassota tarhasta kiinni. Hevonen, joka odottaa karsinassa, tai kentällä satuloituna, tai puomilla reen edessä tai kuljetusautossa matkalla sen enempää mekkaloimatta. Sehän tietää ettei ystävää jätetä.
Sellainen hevonen on minun ystäväni Jojo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti